The Visit palautti uskon M. Night Shyamalaniin: tehokasta ja itsetietoista jännäriä kehtaa suositella. Split palauttaa uskon siihen, että Shyamalan on Shyamalan. Tilanne on helppo selittää ummikollekin: Splitin päähenkilö kärsii jakomielitaudista ja leffa vaikuttaa hänen ohjaamaltaan.

James McAvoy näyttelee Keviniä, jolla on 23 persoonallisuutta. Vai onko niitä 24?! Kevin kidnappaa kolme tyttöä katakombiinsa. Leffa vertautuu muun muassa bunkkerijännäriin 10 Cloverfield Lane, mutta ottaa heti omia askeleita. McAvoy tulkitsee muutamaa persoonallisuutta vakavasti, mutta vetää usein yli nilkkimäisesti, mikä johti tuumaan, että rooliin sopisi myös Jim Carrey. Perinteisesti uhrit panikoivat ja oppivat lisää katsojan tahtiin. Tässä tapauksessa kidnappauksessa onnistunut Kevin käppäilee psykiatrinsa luo kuuntelemaan pöhköjä selityksiä tarinan luonteesta. Tuttuun tapaan Shyamalan panttaa tietoa siitä, miten vaarallinen tilanne on, joten pidin alkupuoliskoa ensisijaisesti outona komediana.

Hennoista opiskelijatytöistä yksi on outolintu, jonka kanssa toiset hengailevat velvollisuudesta. Jännitteitä kumpuaa siitä, että pulu kieltäytyy reagoimasta tilanteeseen siten, kuin kauhujännärien keuhkoajille on luontevinta. Siispä kliseisetkin tytöt hämmentyvät lisää. Vahvasti tarinavetoinen elokuva selittelee loppumetreille saakka, mutta on se vakuuttavaakin, ettei leffaa tehty räjähdysten vuoksi. Riippumatta siitä, mitä Shyamalan ajaa takaa ja onnistuuko hän, pidin selvänä sitä, että hän yhä fantasioi orgastisista lopetuksista, joissa kaikki yhdistyy loogisesti ja katsoja potkaistaan tuolilta. Yksikään hänen tarinansa ei ole aukoton, mutta illuusio logiikasta riittää pitkälle.

Palvon Batman - Paluuta. Mielestäni se kertoo jakautuneesta persoonallisuudesta jo sillä perustelulla, että minä (yksilö) samaistun sekä sankariin että molempiin roistoihin, joista kukin on sekaisin. Kun leffa virallisesti käsittelee aihetta, sillä on huomioni, mutta toisaalta odotan paljon, koska olen teemaa jo märehtinyt. Shyamalanilla on ideoita ja uskallusta sukeltaa sysimustiin vesiin. Sisällökkäimmät ja vahvimmin näytellyt hetket jäävät kummittelemaan tajuntaani, mutta olen varma, että arvostin enemmän potentiaalia kuin elokuvaa. Kun kuherruskuukausi on ohi, selittelyt ehtivät pitkästyttää. Se voisi olla iso parannus, jos 10 minuuttia löpinää korvattaisiin kliseisten tyttöjen näkökulman kasvattamisella. Shyamalan on luonut monia jännittäviä visuaalisia hetkiä (kuten ufomiehen tiirailua veitsellä), mutta ne eivät ole nyt prioriteetti.

McAvoy on erinomaisen viihdyttävä. Hän kyykkykävelee hihittelevänä kakarana, hienostelee mekossa ja ilman ja on uhkaava. Carreyn tulkitsema roisto olisi selkeä vitsi. McAvoyn monitasoinen hulluus on mysteeri, enkä epätasaisinakaan hetkinä nauranut hänelle, vaan hänen kanssaan. Salaisuuksista lumoavin on Shyamalan itse, jolla on huumorintaju, vaikka hänen harhaisimmat tarinansa ja se, miten hän kritiikkiä kommentoi, vihjaavat hänen eksyneen syvälle M. Night Shyamalanin mieleen. The Last Airbender oli järjetön moka visionääriksi muinoin kuvaillulta ohjaajalta, mutta myös Split kärsii hetkittäin luvattoman kehnosta editoinnista ja muusta, joten ehkä hitchcock-Shyamalanin ja shitbender-Shyamalanin rinnalla elää useita Shyamalaneja.

Leffa saa reilusti omaperäisyys- ja omituisuuspisteitä. Suosittelen sitä vain Shyamalanin ja McAvoyn faneille, mutta molemmat peukut ovat pystyssä. 10 Cloverfield Lane on turvallisempi tuote; sen takaa tarinan kokoon laskelmoinut komitea.