Yhdysvallat saa ensi viikolla uuden presidentin! Teattereissa pyörii laatudraama, jossa sellaisen kausi jää lyhyeksi! Sensuroin mielleyhtymät, jottei arvostelu johda ulkopoliittiseen selkkaukseen ja/tai toimituksemme Guantanamo Bayn reissuun.

Natalie Portman näyttelee leskirouva Jacqueline Kennedyä. Syntipukin taikaluodilla ammuttu presidentti John F. Kennedy on äskettäin kuollut hänen syliinsä. Hautajaiset pitäisi suunnitella, mutta miten prameasti presidentin kehtaa hyvästellä uhkaavassa ilmapiirissä? Historia ei hissukoita muista. Elokuva ei ole alkeiskurssi JFK:n merkityksestä, vaan se voi tuntua oudolta, kun presidentin omaiset myöntävät, ettei JFK ollut mikään Lincoln. Vaikutelma on se, että Jackie itsekkäiden mielihalujen ohella puolustaa koko instituutiota: sen on merkittävä jotakin, jos suurvallan pää silpaistaan. Olennainen avautuu, vaikka tämä onkin amerikkalaisten omaa kivaa. Jackie esimerkiksi vertaa JFK:n virkakautta Camelot-legendaan. Vertaus on tunteellista terapiaa hänelle. Jos opimme jälkikäteen, että amerikkalaisille tulee JFK:stä mieleen Camelot nykyäänkin, sehän kuulostaa lähes loogiselta.

Läheltä filmattu Portman on vahva ja vivahteikas. Jos jokin pätkä on tehty Oscar-gaalaa varten, niin tällainen kärkevän suorituksen kannattelema tätien kulttuurikylpydraama, mutta ainoaksi jäävä katselukerta on nautinto. Videoita aidosta Jackiesta kannattaa vilkaista. Portman ei ole kopio aidosta asiasta, mutta suorituksen ajoittaiset epämukavan teennäiset piirteet ovat tarkoituksellista, kulttuurishokkityyppistä sisältöä. 60-luvulla tv:n asema vahvistui. Jackie oli tyyli-ikoni, joka ennen tragediaa esitteli Valkoista tönöä tv:ssä. Noihin hetkiin palaaminen on tapa ilmaista, että leskeltä odotetaan vielä paljon. Jackien höpinät tönön entisöimisestä ja Lincolnin aikaisesta antiikista ovat sitä koko presidentti-instituution palvelua.

Jackie muistelee hautajaisia edeltäviä päiviä haastattelussa. Hän ei ole löytänyt tulevaisuudelle suuntaa, mutta hän käyttäytyy jo itsetietoisesti, kontrolloivasti ja nenäkkäästi, kun taas muisteluissa hän on hauraampi. Lisäksi Jackie muistelee tuota haastattelua papille puhuessaan; kuulin, että tykkäät muistelusta, joten pistin historian muisteluun muistelun muistelua ja muistoihinkin takaumia. Kokonaisuus on hajamielinen. Tiettyyn pisteeseen saakka tämä tukee sitä huomiota, että puolison pään räjähtäminen sysäsi älykkään ja vahvan naisen raiteilta. Kun eheytyminen on olennaisempaa sisältöä, tyhjäkäynti ja poukkoilu on selkeämmin - jos ei häiritsevissä määrin - sitä, mitä se on.

Elokuvalla on kyky liikuttaa "ilman alustusta", asian kärjistääkseni. Vana vuosi silmäkulmastani useammin kuin kerran, kun Jackie oli jätetty hetkeksi uuden hahmon seuraan: olennaiset, yleisluontoiset asiat tulivat esille. Onko teos enemmän kuin osastensa summa? Mielekkäämpää on kiitellä osasia. Erisävyiset hetket ihmettelevät Portmanin vääntämistä ja laajentavat illuusiota mutkikkaasta maailmasta, mutta kuten yleensäkin, historia antaa elokuvalle painoa, jota ilman tarina ei olisi tarina. Oscar-ehdokkuus on itsestäänselvyys, jos sydän sanookin, että täydellisessä maailmassa portmaneille löytyisi vuosittain viisi niin dynaamista tarinaa, ettei sitä tarvitse otsikossa ilmoittaa, että tutkimme nyt rautarouvaa, tai sitä kuningatarta, tai masentunutta Jasminea, tai Alicea, jota sairaus ei ole tuhonnut vielä.

Voisin kuvitella antavani viisi tähteä draamalle Known As Camelot, joka kertoo ensisijaisesti ja terävästi sen ylitseampuvan vertauksen keksimisestä ja sen kaikista merkityksistä. Semmoiseenkin teokseen mahtuisivat ne tehokkaat nyyhkyhetket. Kun draama nimeltä Jackie yrittää ratkaista historiallisen mysteerin nimeltä Jackie, on luontevaa, että elokuva ns. epäonnistuu vapaaehtoisesti. Se jää osittain katsojan vastuulle, mikä mysteeri on (mitä haluamme tietää), joten vastauskin on muodoton. Jackie on henkilökohtaisimmissa kohtauksissa poissa tolaltaan ja selväjärkisenä jo suojamuurin takana. Välivaiheet mukaanlaskettuna koossa on mielenkiintoinen nainen... josta haluan tietää lisää, koska en tiedä, kuka hän todella on? Ehkä elämys olisi vielä elämyksellisempi, jos vertailukelpoinen teos valmistuisi huomenna, kuten mm. vuoden 2009 Coco Chanel -draamojen tapauksessa kävi.