Duunari-Jim herää horroksesta. 30 vuotta sitten hän lähti maapallolta fiksatakseen asioita galaksin toisessa päässä. Tähtilaiva Avalon muistuttaa hotellia, sillä matkustajien on tarkoitus valmistautua uuteen maailmaan viimeiset kuukaudet. Ongelma on se, että matka kestää 120 vuotta. Jim on ainoa ennenaikaisesti herännyt, eikä hän ole majakanvartija tai elokuvakriitikko, joka kokisi tilanteen siunauksena. Mukava mies kärvistelee pitkään ja on kompastua partaansa, ennen kuin hän vakavissaan pohtii, viitsisikö hän herättää kaveriksi 10 vuotta nuoremman hemaisevan blondin, jonka arkun edessä hän on seisoskellut. Yhden pikkupikkublondin vaan... Sillä on sama nimi kuin kaunottarella, jonka prinssi pussaili hereille sadussa Prinsessa Ruusunen.

Chris Prattin näyttelemän Jimin temppu on itsekäs ja härski. Asiaa ei kielletä ja naamasta näkee, että mies katuu jo etukäteen. Haaksirikkofantasian sci-fiversio kertoo siis oikean tarinan. Leffan vahvuus ei ole omaperäisyys, eikä varsinaisesti älykkyys, vaan aiheen rajaus ja rytmitys. Tämä on kahden hengen show. Jos katsoja ihmettelee, missä viipyy Jennifer Lawrence, kaipaus auttaa samaistumaan Prattin hahmoon. Ei ole kivaa, että ihminen pilaa muiden elämän tarvitessaan jotakin, mutta väkevän inhimillistä se on ja riittävän pitkä partavaihe virittää tunnelman asianmukaisen alakuloiseksi. Lawrence ehtii tehdä hahmostaan Aurorasta lähes tasa-arvoisen päähenkilön ylinäytellessään elämyksellisesti tuttuun tyyliinsä. Se, että uskoin molempien mielipahaan, kannatteli elämystä, jota ei palkita Oscareilla. Hömppäelokuvana teos on rikkaan aromikas. Useammin kuin kerran itkin samalla kun pidättelin naurua.

Maailmassa on vain kaksi kohteliasta söpöliiniä? Romanssi alkaa kehittyä, kunhan Aurora on kotiutunut: hahmot eivät yritäkään kieltää Aatamin ja Eevan hoksaamia itsestäänselvyyksiä. Romanssi on silti hidastempoisempi kuin nykyelokuvissa, joissa pannaan ensin ja esittäydytään sitten. Eläintieteen näkökulmasta on kaunista, että elämä - öh - löytää tien, mutta somaa on myös sivistyneisyys epätoivoisessa tilanteessa. Näkökulmien välillä on ristiriita eritoten tässä tarinassa. En tiedä, joten kysyn: jos tosielämän henkilö meikkaa arpensa ja paiseensa piiloon, jotta itseään pääjohtajaksi kuvaileva hanslankari pumppaisi häneen siemeniä, herääkö kumpikaan koskaan ajattelemaan, että he ovat vain kuolemaan valmistautuvaa lihaa ja läskiä autopilotilla? Passengers on satumainen kärjistys elämän perusasioista. Näyttelijät vaikuttavat ymmärtävän mainiosti, että "arvokkaan, ajattelevan lumihiutaleen" alentaminen palkintonaudaksi on hutera pohja sille sivistyneisyydelle. Täten kaikkea ei tarvitse sanoa suoraan.

Parin hahmon ja yhden paikan tutkiskelu on loogisempi tavoite leffalle kuin on esimerkiksi se, mitä yrittää Arrival. Arrival herätti jännän tunteen, että vakava sci-fi... on mahdollista. Kuitenkin, kun se ideansa selitti, tunnelataus jäi vajaaksi, koska tarinasta puuttuu jättimäisiä palasia, koska leffat kestävät vain kaksi tuntia. Tavallaan myös Passengers hätäilee ja kompuroi loppupuoliskolla. Pelaan tämän kortin: koska koin ymmärtäväni hahmoja, nautin hätiköinnistä, koska hätiköinti oli sitä, mitä hahmotkin tekivät, eikä vain pikakelaamista. Myöskään koominen melodramaattisuus tai epäuskottavat yksityiskohdat eivät katkaisseet sidettäni heihin. He saavat aikaa. Pieni tilttailu ei petä heitä; heidän tarinansa vain kehittyy satumaisemmaksi, yleisluontoisemmaksi.

Sci-fiä on teknologian vaaroista varoittelu ja ehkä korporaatioiden kasvavan vallan maininta sivulauseessa, sama se. Käytännössä Passengers on kiiltokuvadraama, jossa "lennellään taikamatolla" lumoavasti ja esitetään pari alleviivaavaa kysymystä tyyliin "pitäisikö Aladdinin jatkaa oman edun tavoittelua, vai toivoa lampun henki vapaaksi". Tunneälyä esiintyy määrä, jonka satu tarvitsee. Valtavirran elokuvien asteikolla tunneskaala on sen verran laaja, etten tiennyt, mitä tulee tapahtumaan, mikä loi jännitystäkin: elämyksellinen epätietoisuus on arvokkaampaa kuin useimpien elokuvien varsinainen sisältö. Akateeminen arvostus jää saamatta, mutta tämä ehdottomasti on niitä elokuvia, joista on mahdollista "löytää" yhtä paljon sisältöä (omia ajatuksiaan) kuin festivaalipatsasteluista.