Kun puheet kolmannesta Cloaca Maximasta kantautuivat korviini, oli ensimmäinen reaktio epäusko. Eihän kokoelmasarjan edellisestä osasta ollut kuin muutama vuosi aikaa, joten millä ihmeellä rokkiryhmä aikoo täyttää uuden julkaisun. Vaan näin aika menee, sillä Cloaca Maxima II näki päivänvalon jo vuonna 2004. Paljon on tämän jälkeen tapahtunut: CMX on julkaissut viisi hyvinkin erilaista studioalbumia, yhden hittikamaan keskittyneen kokoelman, muutaman EP-levytyksen ja onpa yhtyeen kokoonpanokin muuttunut rumpalin verran. Joten onhan tuo jo korkea aikakin laittaa uran viimeisimmät saavutukset yksiin kansiin.

CMX on outolintu kotimaisella musiikkikentällä ja on tätä varmasti myös maailmanlaajuisesti. Yhtyeen trendeistä piittaamaton tapa haastaa itsensä jokaisen levyn luomisvaiheessa sekä musiikintekoon liittyvä kirkas visio ovat synnyttäneet liudan erilaisia teoksia, joista jokainen kuulostaa kuitenkin bändiltä itseltään. Maistuipa sinulla annos raakaa punkkia, scifi-liemessä marinoitu progeilu tai kepeämpi poprock, löydät varmasti omasi CMXn levytysten joukosta. Ja edellä mainitut ovat vasta yhtyeen viimeisen vuosikymmenen aikaansaannokset. Monipuolinen tuotanto ansaitseekin vähintään yhtä monipuolisen tiivistelmän ja tätä tarvetta palvelee kolmanteen osaansa ennättänyt Cloaca Maxima -kokoelmasarja.

Cloaca Maxima -julkaisut ovat olleet malliesimerkkejä siitä, miten kokoelmat tulisi toteuttaa. Kolmen levyn paketit ovat esitelleet CMXn värikästä tuotantoa sopivan runsaalla mutta kuitenkin jäsennellyllä tavalla, jossa jokaiselle on ollut tarjolla jotain. Uutukainen ei riko kaavaa, vaan kunnioittaa kokoelmasarjan perinteitä Kalevala-henkeen nimetyillä levykokokonaisuuksilla, jossa jokaisen levyn nimi kuvailee sattuvasti niiden sisältöä. Seppo Ilmarisen nimestä väännetty Ilmari keskittyy iskevämpään ja takovaan rokkipuoleen kun Väinämö taasen on atmosfäärilevy, joka nimensä mukaisesti virtaa kuin tyyni vesi. Kolmas levy Lemminki ammentaa esikuvansa Lemminkäisen luonteenpiirteistä: kiusauksille altis ja kevytmielinen, joka näyttäytyy ajattelemattomuutena sekä paikoitellen jopa säädyttömyytenä.

Kokoelman ansiot eivät rajoitu pelkästään nokkelaan nimipolitiikkaan vaan se on lastattu täyteen erinomaista musiikkia. Vanhojen tuttujen lisäksi mukaan on ympätty peräti seitsemän uutta kappaletta sekä harvinaisempia raitoja, joita ei ole kuultu varsinaisilla studiolevyillä. Uudet kipaleet paljastavat bändin olevan edelleen ajankohtainen tapaus, joka osaa tehdä toimivaa ja monipuolista musiikkia. Esimerkiksi Tuulet ja myrskyt, Niin me kaikki mennään sekä Magnetogorsk edustavat jokainen erilaista tyyliä lopputuloksen säilyessä tasaisen laadukkaana. Levyn yllättävin veto on coverbiisi Hyökyaalto, jonka alkuperäinen esittäjä on Antti Tuisku. Erikoinen kappalevalinta toimii kaiken lisäksi oikein hyvin ja sanoituksia hieman rukkaamalla se menisi täydestä CMXn omana kappaleena.

Kokoelmalevyt ovat usein pulmallisia tapauksia, sillä niiden sisältö nostattaa poikkeuksetta porua: milloin minkäkin kappaleen pitäisi olla mukana ja mitä taasen olisi saanut surutta jättää pois. Cloaca Maxima III onnistuu välttämään pahimmat sudenkuopat, sillä jo kokonaisuuden rakenne tekee kunniaa yhtyeen laajalle tuotannolle eikä mikään osa-alue jää vajaaksi. Vain muutama kappale aiheuttaa pientä nurisemisen aihetta. En ymmärrä lainkaan Me tulemme kaikkialta -veisun päätymistä kokoelmalle, sillä rokkikappaleen olisi helposti voinut korvata vaikkapa samantyylisellä Suojelusperkeleellä. Ja missä on upea Auringon kultainen kaupunki? Kyseessä on kuitenkin yhtyeen parhaita vetoja tunnelman puolesta, joten biisin poissaolo ihmetyttää.

Vaan pieniä vikojahan nämä ovat, sillä Cloaca Maxima III on hieno läpileikkaus CMXn viimeisimmästä vuosikymmenestä. Runsas ja hyvin rytmitetty kokoelma on harvinaisuus, joka ei myöskään tyydy olemaan pelkästään yhtyeen parhaimpien saavutusten näyteikkuna. Lähes levyllinen uutta musiikkia pitää huolen siitä, ettei bändi tunnu vain vanhoilla hiteillä ratsastavalta kehäraakilta vaan sen kikkapussista löytyy edelleen hyvää musiikkia, joka pärjää missä tahansa vertailussa vanhemmalle materiaalille. CMX vahvistaa jatkuvasti paikkaansa yhtenä kotimaisen rockmusiikin suuruuksista, jonka tuotanto jää elämään merkittävänä osana maan musiikkiperintöä. Jos ei nyt aivan kansalliseepoksen ansioihin päästäkään, niin ei siitä hirveän paljon jälkeen jäädä.