Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty) on hämmentävä yhdistelmä elokuvien ja elämän huonoimpia puolia.

Will Smithin hahmo Howard on masentunut coolisti. Hän ei puhu. Hän leikkii päivät dominopalikoilla, mutta ketjureaktion hetkellä kääntyy pois kuin talon räjäyttävä toimintasankari. Hän on ison firman jehuja. Kollegat ovat huolissaan, joten he punovat juonen, jota mainoskampanja on parhaansa mukaan vääristellyt.

Osana hipsterimasennusta Howard kirjoittaa kirjeitä "rakkaudelle", "ajalle" ja "kuolemalle". Mainosten mukaan nämä abstraktit käsitteet saapuvat vierailulle. En tiennyt, onko tarina fantasiaa, mutta tyhmänä luulin, että leffa pitää ideasta. Se selviää heti, että vierailijat ovat näyttelijöitä. Kollegat välittävät Howardista, mutta näyttelijöiden palkkaaminen on juoni, jolla hänestä yritetään päästä eroon. Sönkötettyään, että tämä on valitettavaa mutta oikeudenmukaista, petturit jaarittelevat myös happamien näyttelijöiden kanssa varmistaakseen, että trailerista tykänneet reppanat on nolattu.

Klassikossa Ihmeellinen on elämä päähenkilö hautoo itsemurhaa, kunnes enkeli näyttää, millaista elämä olisi ilman häntä. Leffa olisi vähemmän klassinen, jos enkeli olisi huijari, joka yrittää viedä sankarilta tuhkatkin pesästä, koska ei se niitä itsensä tapettuaan tarvitse?

Kun juonta alustetaan, Howard on möllöttäjä: taustaobjekti, anustappi, puonkarva. Eikä pelleily häntä myöhemminkään kiinnosta. Rakkauden, ajan ja kuoleman näyttelijät törmäävät häneen pari kertaa huonolla menestyksellä ja vaativat tästä hyvästä 20 000 dollaria per nenä, mikä epäilemättä on pienin summa, jonka osaat kuvitella, jos tienaat leipäsi tällaisella taiteella. Kohtelias katsoja päättelee, että Smithin vähäeleinen suoritus on merkki raskaista mielenterveysongelmista. Howard on menettänyt tyttärensä. Lupa kiukkuilla muidenkin elämät pilalle vanhentui vuosia sitten, mutta ehkä Howardin tajunta on romahtanut täysin? Ei ole. Hän pitää pari terävää puhetta, kunhan viitsii.

Elokuva on sekä "elokuvamainen" että "elämältä maistuva", kun keksimällä keksitty pimpelipompelijuoni pidetään väkisin käynnissä, vaikka kyyniset hahmot ruikuttavat sen olevan typerä ja merkityksetön.

Itsemurhan tasoista performanssitaidetta leffa ei ole, vaan vaihtoehtoinen näkemys hyvän mielen hömpästä tarjotaan kyllä. Teos profiloituu äärimmäisen epävireiseksi episodielokuvaksi. Muidenkin ongelmat tulevat puheeksi ja se vaikuttaa terveeltä, että ihmiset vaihtavat näkökulmia. Harmi vain, että katsojien pilkkaamiseen paloi puoli tuntia: jäljelle jäävä 66 minuuttia ei salli kummoisia sivujuonia 8 merkittävälle hahmolle. Sitä luulisi, että lapsen ja vanhemman menettäminen ovat yhteen kuuluvia teemoja ja lapsettomuuskin kuulostaa saman kolikon kääntöpuolelta. Bonusongelmat ja ratkaisut ovat kuitenkin vain hätäistä siritystä talitinttikokoelmalta.

Vuoden huonoimman liikuttavan leffan arvonimen tämä vie. Näyttelijäkaarti on vahva. En nauttinut kenestäkään sen vertaa, että olisin kokenut katsovani oikeita hahmoja, mutta ei se stressaa, kun Helen Mirren, Kate Winslet, Edward Norton ja pari muuta kivaa kaveria kierivät rappusia alas. Kun Smith lopultakin pääsi näyttelemään surua, kohtaus oli yhtä vakuuttava, kuin se olisi ollut YouTubessa kahden kissavideon välissä katsottuna. Kyllä Smith osaa, kun viitsii. Ja viis kontekstista. Katsojan manipulointioperaatio tuon yhden hetken ympärillä hädin tuskin on leffa. Se on vain alku, että katsojan odotuksista keskustellaan. Leffa myös panttaa tietoja, koska aivokuolleet käänteet eivät olisi ensinnäkään käänteitä, jos katsoja olisi matkalla hahmojen rinnalla heitä ymmärtäen.

Jos joku koettaisi tehdä kehnomman hyvän mielen jouludraaman, siitä tulisi parodia lähes automaattisesti. Logiikkavirheiden ja moraalittomien yksityiskohtien määrän huomioiden ihmeellisintä on se, ettei tämä teos (väittääkseni) nouse tahattoman huumorin klassikoksi: leffa tuntui lähinnä siltä, kuin olisin katsellut maalin kuivumista samalla, kun kaveri kuvailee hirmujännää untaan, jota hän ei ymmärrä.