Michael Fassbender näyttelee kuolemaan tuomittua miestä, joka päätyy mystisen organisaation laboratorioon. Niskaan isketään piikki. Mekaaninen lonkero nostaa äijän ilmaan. Hän sukeltaa satoja vuosia sitten eläneen esi-isän muistoihin: esifaija oli Super Marion tyyliin pomppiva salamurhaaja ja salaliittolainen 1400-luvun Espanjassa. Lonkero heittelee muistelijaa sinne tänne esi-isän tahtiin. Järjettömässä ideassa on (käsittääkseni) sen verran sisäistä logiikkaa, että hentaivatkaus auttaa eläytymään muistoon, joka voi katketa. Muistelija ei voi vaikuttaa historiallisiin tapahtumiin, mutta ne tekevät jotakin hänelle.

Firma tahtoo pelastaa ihmiskunnan Marion Cotillardin näyttelemän tohtorin mukaan, mutta toisaalta naisen isä näyttää Jeremy Ironsilta. Päähenkilön on tarkoitus muistaa, missä on maaginen sci-fiomena, joka mainitaan ensi kerran alkuteksteissä. Noin kuusi aloituskohtausta myöhemmin perusasiat ovat yhä auki, enkä ymmärtänyt koskaan, miksi katsojan pitäisi valita puolensa. Tämä on pitkälti tarkoituksellista, mutta loppumetreillä olisi jo jäynää oivaltaa, mitä joku on tekemässä ja mitä väliä sillä on. Takaumat osoittavat, että temppelityypit ovat mopottaneet salamurhaajia. Temppelityypit ovat niin selkeä varoitus järjestäytyneestä uskonnosta (teokratiasta) kuin mahdollista on, mutta jos emme ole viihteen turruttamia sosiopaatteja, saatamme huomata, että myös sankarin paikalle pultatut tyypit ovat murhaajiksi kutsuttuja uskonnollisia fanaatikkoja, joiden väkivaltaisuutta ja olematonta moraalia korostetaan. Murhaajien uskontoon leffan nimi viittaa. Ilmeisesti.

Olin kiinnostunut. Leffa ottaa itsensä kuolemanvakavasti, avoinna on iso kasa kysymyksiä ja vastattiinpa niihin tai ei, mytologia on paksua. Ollessani kiinnostunut nupissani kävi ajatus, että tämä floppaa: leffan ei kannata olla ensisijaisesti ajatusleikki. Oma pääni on paskamylly. Kehun usein mutkikkaita tarinoita, jotka huomion vaatimalla tarjoavat lomaa muusta aivotoiminnasta. Se on sivuseikka, onko palapeli älykäs tyyliin Westworld vai huvittavan tyhmä tyyliin Saw-saaga ja Assassin's Creed, jos kuvan kokoaminen alkaa kiinnostaa. Ei se automaattisesti ala. Saw koukutti ensin shokkikauhulla ja roiston näyttelijällä. Ja samassa hengessä:

Fassbender on motivoitunut. Päähenkilö nykyajassa on sivumaininnoilla elävöitetty hämmentyjä ja sätkynukke, mutta Fassbender vaatii kunnioitusta, joten mietin, onko hahmon onttous tarkoituksellista. Muistelu koostuu tyyriistä toimintakohtauksista, jotka eivät kerro juuri mitään Fassbenderin niinikään näyttelemästä esi-isästä. Takaa-ajo! Mätkintää! Hänellä on nainenkin? Eivät kai he kuole? Paluu todellisuuteen! Hittileffa tehdään siten, että Fassbender matkustaa menneisyyteen ja sanoo samaistuttavasti woo-hoo. Tämä teos toimii vain, jos joko arvostat toimintaa toiminnan vuoksi, tai onnistut arvostamaan sitä, että etäännyttävät tyylivalinnat saavat aikaan unenomaisuutta. Kamera-ajot antavat ymmärtää, että päähenkilö leijuu henkenä kaupungin yllä ennen kuin hän putoaa esi-isän päähän tapahtumien puolivälissä. Pieni tuntuva mauste fantasiassa on se, että Espanjassa puhutaan Espanjaa, ja samansuuruinen virhe on se, että ikäraja on liian matala tukeakseen salamurhaajien tylyyttä.

Odotin innokkaasti, että leffa vahvistaa olevansa loistava. Niin ei tapahdu. Semilooginen yllätyskäänne tai pala itsetietoista, hahmovetoista draamaa olisi riittänyt pitkälle. Lopetus - tai pitkitetty katkaisu - on niin mitäänsanomaton, että suuttua pitäisi, mutta jos polkupyörän kumi tyhjenee vasta kotikujalla, ihan sama. Monet spektaakkelit eivät käytä kumia (Rogue One) tai pyöreää pyörää (Suicide Squad) ja totisesti on mukavampaa yrittää ymmärtää, kuin ymmärtää koko ajan, miten ontosti leffa kolisee yrittäessään laskelmoida tyyliin 1+1=3.

Ähkymäinen Warcraft ja ns. elämyksellinen Assassin's Creed ovat moderneja peleihin perustuvia elokuvia, jotka hyötyvät ja kärsivät siitä, että pelitalo yrittää suojella aihetta. Näiden pelien asiantuntija en ole, mutta tuntuma on se, että kunnioitettava, vilpitön into esitellä laaja hittikonsepti ja pitää se ehyenä tekee tekijät sokeiksi erinäisille perusasioille.