Rock-vaarien Jagger & Richards sävellyskynästä ei ole viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen saatu aikaiseksi mitään nostalgiatrippiä ihmeempää. On siis varsin ymmärrettävää, että Rollarit ovat ostaneet menolipun muistojen bulevardille ja levyttäneet albumillisen blues-covereita. Memphis Slimin raidan mukaan nimetty Blue & Lonesome ei The Rolling Stonesin albumina erikseen vakuuta.

Ensikuuntelulla albumi ei jätä oikein minkäänlaista vaikutusta. Se ei missään nimessä ole huono albumi, se ei vain tasapaksuudessaan herätä lievää nostalgiaa ihmeempiä tunteita. Musiikkigenrenä blues on jo tarpeeksi itseään toistava, ja teknisesti virheettömästi toteutettuna se jättää samanlaisen falskin vaikutelman kuin Eric Claptonin viimeaikaiset studioalbumit. Aiemmin pari satunnaista bluesraitaa on toiminut virkistävänä elementtinä, mutta kokonaista albumia konsepti ei kanna.

Soitto on täydellisen svengaavaa Stones-laatua. Charlie Wattsin rumputatsi on yhä fantastinen ja Keefin ja Ronnien kitarapari rytmittää kappaleita varmalla poljennolla. Mickin fraaseja ejakuloiva laulumaneeri ärsyttävää, mutta parilla raidalla hän tuntuu vahingossa unohtavan roolinsa. Esimerkiksi hyppybluesilla I Gotta Go Jagger kuulostaa hämmentävän paljon vuosimallin 1964, rokki-imagonsa vielä turmelemattomalta itseltään. Huuliharppuosuuksiensa lisäksi näillä ohikiitävillä hetkillä Jagger lunastaa bluestulkitsijan manttelinsa siinä määrin, missä englantilainen, ritarin arvonimen saanut valkoinen monimiljonääri vain voi. Autenttisempaa bluestulkintaa voi sitten etsiä vaikkapa vuosi sitten julkaistulta Keith Richardsin sooloalbumilta Crosseyed Heart.



Blue & Lonesomen huippuhetkiä ovat Eric Claptonin vierailuosuudet raidoilla Everybody Knows About My Good Thing ja I Can’t Quit You Baby, joskin jälkimmäisen tulkitseminen on Led Zeppelinin debyytiltä löytyvän version jälkeen ollut turhaa. Vuosikymmeniä luottomuusikoina toimineet Chuck Leavell (koskettimet) ja Darryl Jones (basso) hoitavat tonttinsa täysin yllätyksettä mutta tyylillä.

1960-luvun alun levytysten tapaan Blue & Lonesomen blueslainoja ei ole pituudella pilattu: 12 kappaleen albumilta löytyy kokonaiset kolme yli neljäminuuttista kappaletta. Samoin kukin artisti hoitaa parhaiten osaamansa tonttinsa. Keith ei laula yhdelläkään raidalla, eikä Jagger soita kitaraa.

Stonesin juuret ovat aina olleet rock'n'rollin lisäksi bluesissa siinä missä The Beatlesin juuret olivat Motownissa ja rhythm’n’bluesahtavassa mustassa jenkkipopissa. Puhtoisiin beatleihin verrattuna Vierivät palterit olivat brittijättien keskuudessa paholaisen musiikkia soittavat pahat pojat. Yhtyeen ensimmäiset albumit sisälsivät monia blues-covereita, kunnes säveltäjäkaksikko oli kehittynyt tarpeeksi luodakseen tarttuvia pop-hittejä. Useammallakin tapaa Stonesin järjestyksessään 23. studioalbumi muistuttaa tribuuttialbumia yhtyeen omalle alkutuotannolle. Monen raidoista olisi voinut sellaisenaan upottaa vaikkapa Out of Our Headsille.

Yli puoli vuosisataa kestäneen uransa aikana The Rolling Stones on aina palannut tasaisin väliajoin bluesin maailmaan niin omissa sävellyksissään kuin lainaversioinneissaan, mutta tämänkertainen kattaus jää valitettavan tylsäksi kuuntelukokemukseksi. Stonesin omat bluessävellykset härskin svengaavasta Midnight Ramblerista herkkään I’ve Got The Bluesiin ja tuoreehkoon delta-tribuuttiin Back of My Hand pesevät tämän levyn annin mennen tullen.