Quake the Earth herättää keskustelua. Oululaisen metallibändin tekemiset kiinnostavat niin kotimaassa kuin kauempanakin ja onpa yhtyeen musiikin kehuttu olevan kamaa, jota ei pysty sovittamaan mihinkään olemassa olevaan genreluokitukseen. Bändin ensimmäinen albumi ei suurempaa jyrinää aiheuttanut, mutta toinen täyspitkä Declaration of War antaa hieman katetta kaikelle hehkutukselle.

Hyvän levyn tunnistaa lukuisista "ei jumalauta" hymähdyksistä ja epäuskoisista vilkuiluista levysoitinta kohti. Tässä mielessä Quake the Earth onnistuu kakkoslevyllään, sillä näitä reaktioita syntyy pitkin albumia. Yhtyeen metallipanssariin koteloitu HC-mäiske kiinnittää huomion monipuolisuudellaan. Lähes jokainen kappale on erilainen, sillä tyyliä ja intensiteettiä säädellään rankalla kädellä. Declaration of War on piristävä kokemus, jolla musiikkia on tehty turhista rajoitteista piittaamatta. Lopputulos on värikäs ja yllättävä. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi on luvassa.

Ongelmaksi muodostuu se, että musiikki hairahtuu liian usein sivupoluille, joilla yhtye hylkää omalla tyylillä tekemisen. Lähes jokaisen kappaleen pystyy linkittämään johonkin tunnistettavaan bändiin: muutaman kappaleen riffittely tekee kunniaa Panteralle, yhdessä kohdin pyritään heikohkolla menestyksellä saamaan materiaaliin Rage Against the Machinen mukaansatempaavuutta ja levyn loppupuolella kuultava kaunis metalliballadi tuo voimakkaasti mieleen HIMin. Yhtye tuntuu tiedostavan yhteneväisyydet itsekin, mutta silti julkaisun monimuotoisuus tuntuu turhan tarkoituksenhakuiselta ja alleviivatulta. Mikään yhtye ei voi olla aidosti vallankumouksellinen ja uniikki, jos ideat ja idolit musiikin takana loistavat kilometrien päähän. Siinä mielessä kehut rajoja rikkovasta metalliaktista tuntuvat lähinnä mainospuheilta.

Tarjolla on kuitenkin varsin miellyttävä kokemus ja yhtyeen hyvää meininkiä kuuntelee mielellään. Kokonaisuus tuntuu myös ehjältä, vaikka näin runsaasta materiaalista koostettu paketti voisi helposti hajota käsiin. Musiikki vain kaipaisi tuoretta lihaa runkonsa ympärille, sillä nykyisellään yhtye kaluaa samaa luuta, josta on syöty parhaat palat jo aikoja sitten. Declaration of War ei metallimusiikin perusteita järisytä, mutta saa aikaiseksi kiitettävää tärinää.