Avaruuden mustekalat ilmestyvät kahteentoista kohteeseen. Kielitieteilijä Amy Adamsin on kommunikoitava joko ulisemalla valaiden tavoin, tai ruiskimalla savua. Kaikki tietämys, ehkä myös muistot edesmenneen tyttären kasvattamisesta tulevat tarpeeseen. Erilaiset ja erilaisten hallitusten potkimat kollegat yrittävät samaa, pulliaisten tuikatessa kaupungit tuleen hermoillessaan. Mölisevät apinat eivät yleensä ymmärrä hämmentävästi ruiskivia mustekaloja (edes avioliitoissa), joten onko toivo menetetty? Arrival ei ole viikon paras Amy Adams -jännäri (Yön eläimet on), mutta se on yleissivistystä sci-finörteille. Lonkeropieruista nautitaan ajan kanssa ja teemat ovat painavia, jos elokuvalla onkin vaikeuksia päättää, mikä teema on olennaisin.

Kun "me" tapaamme ufomiehet, ilmassa on yleensä urheilujuhlan tuntua. Ylvään yhteisöllisyyden hylkääminen on Arrivalin nokkelimpia vetoja. Se on herkullinen kysymys (riippumatta leffan mahdollisista vastauksista), mitä tekisimme, jos avaruustursaat yrittäisivät puijata siten, kuin valkoinen mies on puijannut monia alkuperäiskansoja. Jos maapallon älykkäimmät mielet osaisivat selittää, että hirviö on tekemässä halvan tempun, mitä tapahtuisi? Todisteiden valossa Donald Trump tai pahempaa tapahtuisi. Kattavasti Arrival ei ehdi ihmiskuntaa kommentoida; ainoa niin tekevä tieteisfilmi taitaa olla Idioluutio.

Yhteishenki saisi olla tuntuvampaa päähenkilöiden välillä. Forest Whitaker on symboli koko koneistosta sotilaana, joka tahtoo tuloksia tinkimättä byrokratiasta. Jeremy Renner näyttelee niin tieteellistä miestä, että hän pitää tiedettä tärkeämpänä kuin kieltä. Hän vitsailee - mutta tympeä ensivaikutelma pysyy, kun mies ei tee paljoa avainkohtausten ulkopuolella. Adamsin vähäeleisesti tulkitsema päähenkilö tulee tutuksi, koska näemme otteita hänen elämästään. Villeimmät ideat toimivat tämän vuoksi. Kommunikoinnista turisevan leffan tulisi kuitenkin oivaltaa, että liikuttavinta on se, jos hahmojen mielet kohtaavat. Ajattelepa, että joku kerrankin ymmärtää sinua. Joku alkoi heti itkemään.

Se vaihtelee, miten ohjaaja Denis Villeneuve tasapainottaa viihteelliset ja taiteelliset temput, mutta mies luottaa materiaaliinsa ja katsojan kykyyn ajatella. Hänen tiiminsä ovat korkeatasoisia - onko pääni? Mielelläni pohdin, kuinka reagoida tragediaan (Vangitut). Hullu aivopähkinä huvitti (Enemy). Se ei inspiroinut, kun leffa panttasi tietoa siitä, miksi päähenkilö on hyödytön ja sivuhahmo jatko-osan väärti (Sicario). Villeneuvella on toisinaan vaikeuksia johdatella. Alkupuolella, kun Adamsin opiskelijat saivat tekstiviestejä ufoista, en ollut kiinnostunut ufoista. Huomioni oli siinä, että alakuloinen maikka pitää luentoa parille puhelimen räplääjälle, jotka kuolevat todennäköisimmin Pokémon Go:n vuoksi. Villeneuve johdatteli minut taidokkaasti keskelle tärkeintä teemaansa - tai niin kuvittelin vielä pitkään. Välillä eksyin.

Jos A-luokan tieteiselokuva on Blade Runner (jolle Villeneuve väsää jatkoa), A-luokan tieteisromaanissa androidin puhe "kyynelistä sateessa" on vasta ensimmäiset pari lausetta. Parhaat sci-firomaanit ehtivät hahmonkehityksestä tinkimättä perustella villit visionsa ja nauttia niistä. Parhaat tieteiselokuvat tapaavat olla hömppää tai visuaalisia runoja. Novelliin perustuva Arrival on nälkäinen kuin romaani. Mustekalojen kanssa kommunikointi on täyteläistä kuin luku romaanissa, mutta hupsista: kahteen tuntiin pitää tiivistää myös tarina ihmiskunnasta, yksilöstä ja tajuntaa laajentavasta sci-fi-ideasta. Tyyliteltyä pikakelaamista harrastetaan pariin otteeseen. Satunnaisessa vaiheessa Enemystä tutun shokin toisinto käskee ajattelemaan enemmän kuin jo ajattelit.

Interstellar kokeili kolmea tuntia ja ajautui vastaaviin ongelmiin. Elokuvat ovat taidemuoto, jossa jopa mutkikas historiallinen tapahtumasarja voidaan tiivistää, kunhan taidemuodon rajoitteet on ymmärretty. Arvostelen seuraavaksi Interstellarin kirjoittajan Westworldin. Se on tv-sarja, tai - budjetin puolesta ja lupausten mukaan - sellainen 10 tunnin tieteiselokuva, joka Arrivalin ja Interstellarin pitäisi olla.