Metallica: Hardwired…to Self-Destruct
Jokaisen raskaammasta musiikista kiinnostuneen yleissivistykseen kuuluu pyhiinvaellusmatka läpi Metallican vaiherikkaan uran. Vaatimaton alku pikkuklubeilta, useita rässimetallin klassikkolevyjä, Cliff Burtonin traaginen ja ennenaikainen kuolema, nimettömän mustan albumin myötä tapahtunut kaupallinen läpimurto, 90-luvun loppupuolen kokeellisemmat julkaisut sekä tämän vuosituhannen ihmetystä herättäneet tekemiset. Nämä tapahtumat ovat jättäneet syvän jäljen metallimusiikin historiaan ja yhä uudet sukupolvet elävät yhtyeen vaiheet albumien äärellä kokien saman huuman, tuskastuneisuuden sekä surun kuin kuulijat vuosikymmeniä sitten. Harva bändi on nostattanut musiikkimaailmassa yhtä suuria aaltoja kuin Metallica, joten ei ihme että yhtyeen historia ja tekemiset kiinnostavat vielä nykypäivänäkin. Nyt tarinaan kirjoitetaan uusi luku, kun mammuttibändi julkaisee 10. studioalbuminsa, joka kantaa nimeä Hardwired...to Self-Destruct.
Metallica on siitä mielenkiintoinen tuttavuus, että monimuotoisen uran takia sen kuulijakunta on hyvin laajakirjoista. Olitpa bändin touhuista mitä mieltä tahansa, niin tästä keskustellessasi törmäät harvoin tismalleen samanlaiseen mielipiteeseen. Itse olen nuoruuden kuohujen jälkeen oppinut arvostamaan klassikkolevyjen lisäksi myös yhtyeen myöhempää tuotantoa, erityisesti Load-albumia, joka kaikesta erilaisuudestaan huolimatta on mukavan linjakas kokonaisuus. Samoista syistä myös yleisesti parjattu St. Anger viihtyy soittolistoilla edelleen. Samanlaista kirkasta visiota ei tarjonnut edellinen täyspitkä Death Magnetic, jonka pitkät kappaleet ja rönsyilevät sävellykset tuntuivat lähinnä sillisalaatilta, jossa ei ollut päätä eikä häntää - saatika mitään tarkoitusta. Huomasin usein pohtivani, kuuntelenko Metallicaa vai joukkoa tyyppejä, jotka vain yrittävät kuulostaa Metallicalta.
Hardwired…to Self-Destruct on paluu selkeämpään ilmaisuun. Sen musiikkiin on haettu vaikutteita mustan albumin perinteisemmästä hevimetallista, Loadin tunnistettavasta soundimaailmasta ja onpa soppaan heitetty myös ripaus ensimmäisten levyjen vauhtia ja asennetta. Kappaleet tuntuvat tällä kertaa oikeilta kappaleilta, eivätkä vain erinäisistä sekariffeistä rakennetulta sotkulta, jossa ei ole minkäänlaista ryhtiä. Mielenkiintoiset lähtökohdat huomioiden onkin harmi, ettei lopputulos ole yhtä yltäkylläinen ja värikäs, kuin ennakkoasetelmat antaisivat odottaa.
Edellisen albumin kipupisteet kiusaavat myös bändin uutukaista. Sävellyksiä vaivaava kömpelyys on edelleen läsnä ja erityisesti tämä näyttäytyy kappaleiden turhana venyttämisenä sekä samojen elementtien liiallisena toistona. Tämän huomaa varsinkin kitarapuolella, jossa samoja riffejä vatvotaan kyllästymiseen saakka. Uutena ongelmana on se, että useat kappaleet tuntuvat uusinnoilta yhtyeen aiemmasta tuotannosta, sillä moni irtokohta ja kappalerakenne kuulostaa harmillisen tutulta. Esimerkiksi Dream No More on rakenteeltaan kuin The Thing That Should Not Be, mutta maukkaan Load-filtterin läpi imaistuna. Irtonaisia kohtia löytyy sitten enemmänkin, yhtenä mainittakoon kakkoslevyn aloituskappale Confusion, joka starttaa kuin Am I Evil? konsanaan. Pienet kunnianosoitukset menneisyydelle eivät sinällään haittaisi, mutta kun levyn uudet rakennuspalikat ovat muutenkin vähäiset, alkaa sieltä täältä korville pomppiva lainailu vain ärsyttää.
Huonoista puolistaan huolimatta Hardwired...to Self-Destruct on tutustumisen arvoinen julkaisu. Sen kappalemateriaali jättää paljon toivomisen varaa, mutta silti lähes jokaiseen biisiin on saatu ympättyä jotain kiinnostavaa, jonka takia tarttumapintaa on riittävästi. Niihin parempiin hetkiin lukeutuu nimibiisi Hardwired, joka napakan kestonsa ja hyvän meiningin ansiosta nousee levyn parhaimmistoon. Toinen menevämpi rässiveto Spit Out the Bone maistuu varmasti monelle vanhemman tuotannon perään haikailijalle, mutta mitään uutta rässiklassikkoa tästä ei saada aikaiseksi. Jälleen kerran liian pitkäksi venytetty kesto haukkaa palan kipaleen parhaasta nosteesta, vaikka biisin parissa viihtyykin. Edellisen levyn melodisempaa tyyliä edustava biisikaksikko Moth into Flame sekä Atlas, Rise! ovat perushyviä vetoja, joita kuuntelee mielellään. Lemmy Kilmisterin muistolle pykätty Murder One miellyttää komean alkunsa ansiosta, vaikka muuten kappaleen ansiot jäävätkin kauniin ajatuksen tasolle. Here Comes Revenge pistää sen verran ruutia riffittelyyn, että kipale jää päähän pyörimään myös kuuntelun jälkeen.
Pitkän linjan yhtyeiden kohdalla herää pohtimaan, onko uuden musiikin tekemiselle mitään tarvetta. Klassikkolevyt on julkaistu vuosikymmenet sitten ja nykypäivän toiminta tuntuu olevan menneisyyden elämistä massiivisilla kiertueilla, joissa vedetään ne samat klassikot uudestaan ja uudestaan. Hardwired...to Self-Destruct ei tuo mitään uutta Metallican ilmaisuun, päinvastoin se lainailee hyvin paljon yhtyeen menneisyydestä eikä tee tätä edes kovin onnistuneesti. Korviin särähtävä kierrätys, kappaleiden liiallinen kesto sekä niitä vaivaava toisto syövät parhaan tehon yhtyeen muuten perushyvältä tekemiseltä. Load-albumin kaiut soundipuolella ovat levyn yllättävintä antia ja vastaavanlaista arvaamattomuutta olisi toivonut levyltä enemmänkin. Hardwired...to Self-Destruct on kelpo julkaisu, jolla yhtye tanakoittaa ilmaisuaan ja sorvaa sen selkeämpään muottiin, mutta parempaankin olisi rahkeita. Tarpeettomasti kahteen levyyn venytetty albumi esittelee Metallican, jolla on mielenkiintoisia ideoita, mutta joka on liian rakastunut omaan ääneensä.
Metallica on siitä mielenkiintoinen tuttavuus, että monimuotoisen uran takia sen kuulijakunta on hyvin laajakirjoista. Olitpa bändin touhuista mitä mieltä tahansa, niin tästä keskustellessasi törmäät harvoin tismalleen samanlaiseen mielipiteeseen. Itse olen nuoruuden kuohujen jälkeen oppinut arvostamaan klassikkolevyjen lisäksi myös yhtyeen myöhempää tuotantoa, erityisesti Load-albumia, joka kaikesta erilaisuudestaan huolimatta on mukavan linjakas kokonaisuus. Samoista syistä myös yleisesti parjattu St. Anger viihtyy soittolistoilla edelleen. Samanlaista kirkasta visiota ei tarjonnut edellinen täyspitkä Death Magnetic, jonka pitkät kappaleet ja rönsyilevät sävellykset tuntuivat lähinnä sillisalaatilta, jossa ei ollut päätä eikä häntää - saatika mitään tarkoitusta. Huomasin usein pohtivani, kuuntelenko Metallicaa vai joukkoa tyyppejä, jotka vain yrittävät kuulostaa Metallicalta.
Hardwired…to Self-Destruct on paluu selkeämpään ilmaisuun. Sen musiikkiin on haettu vaikutteita mustan albumin perinteisemmästä hevimetallista, Loadin tunnistettavasta soundimaailmasta ja onpa soppaan heitetty myös ripaus ensimmäisten levyjen vauhtia ja asennetta. Kappaleet tuntuvat tällä kertaa oikeilta kappaleilta, eivätkä vain erinäisistä sekariffeistä rakennetulta sotkulta, jossa ei ole minkäänlaista ryhtiä. Mielenkiintoiset lähtökohdat huomioiden onkin harmi, ettei lopputulos ole yhtä yltäkylläinen ja värikäs, kuin ennakkoasetelmat antaisivat odottaa.
Edellisen albumin kipupisteet kiusaavat myös bändin uutukaista. Sävellyksiä vaivaava kömpelyys on edelleen läsnä ja erityisesti tämä näyttäytyy kappaleiden turhana venyttämisenä sekä samojen elementtien liiallisena toistona. Tämän huomaa varsinkin kitarapuolella, jossa samoja riffejä vatvotaan kyllästymiseen saakka. Uutena ongelmana on se, että useat kappaleet tuntuvat uusinnoilta yhtyeen aiemmasta tuotannosta, sillä moni irtokohta ja kappalerakenne kuulostaa harmillisen tutulta. Esimerkiksi Dream No More on rakenteeltaan kuin The Thing That Should Not Be, mutta maukkaan Load-filtterin läpi imaistuna. Irtonaisia kohtia löytyy sitten enemmänkin, yhtenä mainittakoon kakkoslevyn aloituskappale Confusion, joka starttaa kuin Am I Evil? konsanaan. Pienet kunnianosoitukset menneisyydelle eivät sinällään haittaisi, mutta kun levyn uudet rakennuspalikat ovat muutenkin vähäiset, alkaa sieltä täältä korville pomppiva lainailu vain ärsyttää.
Huonoista puolistaan huolimatta Hardwired...to Self-Destruct on tutustumisen arvoinen julkaisu. Sen kappalemateriaali jättää paljon toivomisen varaa, mutta silti lähes jokaiseen biisiin on saatu ympättyä jotain kiinnostavaa, jonka takia tarttumapintaa on riittävästi. Niihin parempiin hetkiin lukeutuu nimibiisi Hardwired, joka napakan kestonsa ja hyvän meiningin ansiosta nousee levyn parhaimmistoon. Toinen menevämpi rässiveto Spit Out the Bone maistuu varmasti monelle vanhemman tuotannon perään haikailijalle, mutta mitään uutta rässiklassikkoa tästä ei saada aikaiseksi. Jälleen kerran liian pitkäksi venytetty kesto haukkaa palan kipaleen parhaasta nosteesta, vaikka biisin parissa viihtyykin. Edellisen levyn melodisempaa tyyliä edustava biisikaksikko Moth into Flame sekä Atlas, Rise! ovat perushyviä vetoja, joita kuuntelee mielellään. Lemmy Kilmisterin muistolle pykätty Murder One miellyttää komean alkunsa ansiosta, vaikka muuten kappaleen ansiot jäävätkin kauniin ajatuksen tasolle. Here Comes Revenge pistää sen verran ruutia riffittelyyn, että kipale jää päähän pyörimään myös kuuntelun jälkeen.
Pitkän linjan yhtyeiden kohdalla herää pohtimaan, onko uuden musiikin tekemiselle mitään tarvetta. Klassikkolevyt on julkaistu vuosikymmenet sitten ja nykypäivän toiminta tuntuu olevan menneisyyden elämistä massiivisilla kiertueilla, joissa vedetään ne samat klassikot uudestaan ja uudestaan. Hardwired...to Self-Destruct ei tuo mitään uutta Metallican ilmaisuun, päinvastoin se lainailee hyvin paljon yhtyeen menneisyydestä eikä tee tätä edes kovin onnistuneesti. Korviin särähtävä kierrätys, kappaleiden liiallinen kesto sekä niitä vaivaava toisto syövät parhaan tehon yhtyeen muuten perushyvältä tekemiseltä. Load-albumin kaiut soundipuolella ovat levyn yllättävintä antia ja vastaavanlaista arvaamattomuutta olisi toivonut levyltä enemmänkin. Hardwired...to Self-Destruct on kelpo julkaisu, jolla yhtye tanakoittaa ilmaisuaan ja sorvaa sen selkeämpään muottiin, mutta parempaankin olisi rahkeita. Tarpeettomasti kahteen levyyn venytetty albumi esittelee Metallican, jolla on mielenkiintoisia ideoita, mutta joka on liian rakastunut omaan ääneensä.
Keskustelut (1 viestiä)
03.12.2016 klo 11.47 1
Kirjoita kommentti