Vader : The Empire
Joskus sen vain tietää jo etukäteen, että jokin albumi tulee iskemään sukat jalasta. The Empire on juuri tällainen julkaisu. Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Iron Times –EP enteili hyvää mainiolla biisikattauksellaan ja lopullisesti olin myyty tulevan täyspitkän kansikuvan nähtyäni: The Empiren kansi on kaikessa synkkyydessään ja yksityiskohtien runsaudessa jotain niin komeaa, ettei toista yhtä vaikuttavaa taideteosta ole viime vuosien aikana tullut vastaan. Juuri sellaista kamaa, joka tulee varmasti löytymään innokkaiden fanien ihosta musteen muodossa. Vader ei myöskään jätä tuoreimman albuminsa huippuhetkiä komeisiin kuoriin, vaan tarjoilee runsaalla sotatematiikalla kuorrutetun rutistuksen erinomaista kuolonmetallia.
Vader on ollut nykyisellä vuosituhannella huikeassa iskussa: The Art of War –EP (2005), Impressions in Blood (2006) sekä Welcome to the Morbid Reich (2011) ovat olleet esityksiä, joilla rimaa on hilattu jatkuvasti korkeammalle. Ja eipä yhtye ole aina onnistunut tasoaan ylittämään, sillä edellinen täyspitkä Tibi et Igni (2014) oli julkaisu, jonka äärelle ei muutaman kuuntelukerran jälkeen tullut palattua. Nyt pettymys pyyhkiytyy kertalaakista, sillä The Empire on kaikkea muuta kuin mitäänsanomaton tekele.
Jo levyn aloittava Angels of Steel tekee ensiriffistään lähtien selväksi, ettei sotavankeja oteta. The Empire esittelee yhtyeen sävellyskynä terävimmillään ja tarjoilee sitä, minkä Vader osaa parhaiten: vauhdikasta riffijuoksuttelua, karua asennetta sekä vokalisti Piotr ”Peter” Wiwczarekin ainutlaatuista murinaa. Yhtye ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudelleen vaan keskittyy tekemään asiansa selväksi mahdollisimman hyvin. Lopputulos on silkkaa murhaa.
The Empire on täynnä hienoja hetkiä. Aloituskappaleen lisäksi jalustalle nousee loistava Prayer to the God of War, nimikummajainen The Army-Geddon sekä levyn parhaimpiin runttauksiin lukeutuva Iron Reign, jonka pahaenteistä uhkaa huokuva riffittely saa kylmät väreet liikkeelle. Pienestä huumorinpilkahduksesta vastaa Genocidius, joka tuntuu levylle asti päätyneeltä sisäpiirin vitsiltä: kappaleen alkupuolen kitarointi mukailee hyvin paljon Imperiumin Marssin tahteja ja kun biisissä vielä todetaan "Join the Dark Side", kareilee huulilla pieni hymynpoikanen. Ja tämä yhtyeeltä, jonka nimikin on pientä lainaa Tähtien Sodan ikonisimman pahiksen nimestä.
Vader jaksaa, vaikka luulisi pitkän uran painavan edes jonkin verran. The Empire ei kuitenkaan anna syytä epäillä bändin nykykuntoa, sillä kyseessä on erinomaisesti rakennettu kokonaisuus. Vaikka jokainen kappale ei klassikoksi nouse, levy ei missään vaiheessa puuduta. Tässä auttaa paljon albumin napakka puolen tunnin kesto, jonka ansiosta armoton metallisahaus jaksaa kiinnostaa, vaikka kappalemateriaali ei aina napakymppiin napsahda.
Albumin sotaisaa teemaa mukaillen voisi todeta, ettei Vader keskity taktiseen sodankäyntiin, jossa jokainen isku on tarkkaan harkittu, hiottu ja onnistunut. Päinvastoin tarjolla on vanhanmallista sotaa, jossa taistelukentälle vyörytetään koko sotakalusto, joka etenee yhtenä rintamana kohti vihollislinjoja. Miehiä kaatuu, rakennukset sortuvat ja lopulta koko sotatanner on tulinen helvetinpätsi, jossa ei kasva mitään vuosisatoihin. Savun hälvettyä lopputulos ei ole kaikista kaunein, mutta tästä huolimatta taistelu on voitettu.
Vader on ollut nykyisellä vuosituhannella huikeassa iskussa: The Art of War –EP (2005), Impressions in Blood (2006) sekä Welcome to the Morbid Reich (2011) ovat olleet esityksiä, joilla rimaa on hilattu jatkuvasti korkeammalle. Ja eipä yhtye ole aina onnistunut tasoaan ylittämään, sillä edellinen täyspitkä Tibi et Igni (2014) oli julkaisu, jonka äärelle ei muutaman kuuntelukerran jälkeen tullut palattua. Nyt pettymys pyyhkiytyy kertalaakista, sillä The Empire on kaikkea muuta kuin mitäänsanomaton tekele.
Jo levyn aloittava Angels of Steel tekee ensiriffistään lähtien selväksi, ettei sotavankeja oteta. The Empire esittelee yhtyeen sävellyskynä terävimmillään ja tarjoilee sitä, minkä Vader osaa parhaiten: vauhdikasta riffijuoksuttelua, karua asennetta sekä vokalisti Piotr ”Peter” Wiwczarekin ainutlaatuista murinaa. Yhtye ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudelleen vaan keskittyy tekemään asiansa selväksi mahdollisimman hyvin. Lopputulos on silkkaa murhaa.
The Empire on täynnä hienoja hetkiä. Aloituskappaleen lisäksi jalustalle nousee loistava Prayer to the God of War, nimikummajainen The Army-Geddon sekä levyn parhaimpiin runttauksiin lukeutuva Iron Reign, jonka pahaenteistä uhkaa huokuva riffittely saa kylmät väreet liikkeelle. Pienestä huumorinpilkahduksesta vastaa Genocidius, joka tuntuu levylle asti päätyneeltä sisäpiirin vitsiltä: kappaleen alkupuolen kitarointi mukailee hyvin paljon Imperiumin Marssin tahteja ja kun biisissä vielä todetaan "Join the Dark Side", kareilee huulilla pieni hymynpoikanen. Ja tämä yhtyeeltä, jonka nimikin on pientä lainaa Tähtien Sodan ikonisimman pahiksen nimestä.
Vader jaksaa, vaikka luulisi pitkän uran painavan edes jonkin verran. The Empire ei kuitenkaan anna syytä epäillä bändin nykykuntoa, sillä kyseessä on erinomaisesti rakennettu kokonaisuus. Vaikka jokainen kappale ei klassikoksi nouse, levy ei missään vaiheessa puuduta. Tässä auttaa paljon albumin napakka puolen tunnin kesto, jonka ansiosta armoton metallisahaus jaksaa kiinnostaa, vaikka kappalemateriaali ei aina napakymppiin napsahda.
Albumin sotaisaa teemaa mukaillen voisi todeta, ettei Vader keskity taktiseen sodankäyntiin, jossa jokainen isku on tarkkaan harkittu, hiottu ja onnistunut. Päinvastoin tarjolla on vanhanmallista sotaa, jossa taistelukentälle vyörytetään koko sotakalusto, joka etenee yhtenä rintamana kohti vihollislinjoja. Miehiä kaatuu, rakennukset sortuvat ja lopulta koko sotatanner on tulinen helvetinpätsi, jossa ei kasva mitään vuosisatoihin. Savun hälvettyä lopputulos ei ole kaikista kaunein, mutta tästä huolimatta taistelu on voitettu.
Keskustelut (2 viestiä)
28.11.2016 klo 18.26
28.11.2016 klo 19.57
Kirjoita kommentti