Zombie-elokuva alkaa ja loppuu kohtalaisen erikoisesti. Välissä pieni leffa kykenee tarjoamaan dramaattisia joukkokohtauksia ja maailmanlopun maisemia. Kyltymättömät zombiefanit viihtyvät. Surullista elokuvataiteen kannalta on se, että "hieman erilainen" leffa maistuu videopelin The Last of Us halpakopiolta. On sienizombeja, roikkuvien vihannesten valtaamia raunioita ja tärkeä tyttö. Pelit kaukaa kiertävät tuskin uskovat, että peli voi tarjota rikkaamman tarinan. Parhaansa elokuvakin yrittää, mutta Pac-Manin perilliseen käytettiin enemmän rahaa ja ajatusta, eikä (tv-sarjan mittainen) tarina laahannut.

Kiroilevat sotilaat pelkäävät kakaroita bunkkerissa. Pennut vaikuttavat säyseiltä, mutta heidät sidotaan tuoleihin, ennen kuin heidät päästetään Gemma Artertonin näyttelemän opettajan tunneille. Tunteellinen maikka melkeinpä pitää heitä ihmisinä. Sennia Nanua ansaitsee sympatiat kohteliaana ja fiksuna Melanie-tyttönä, johon otsikko viittaa. Hämmentävän valosilmäsuorituksen Warcraftissa tehnyt Glenn Close on nyt zombiefilmin jämäkin naama tutkijana, joka on kiinnostunut erityisesti Melaniesta. Genre-elokuvat eivät ole keski-iän kriisin merkki, kun taiteilija on 69, mutta ehkä Close yrittää tehdä ian-mckellenit.

Kun "nälkäiset" (ne ovat juoksuzombeja) iskevät, emännät lähtevät kävelemään eteenpäin autiossa maailmassa sotilaiden kanssa. Melanie joutuu pitämään kuonokoppaa kuin Hannibal Lecter... En tiennyt etukäteen edes lajityyppiä. Kyvyn yllättää leffa menetti nopeasti, mutta pari seikkaa pitivät hereillä.

Maa on Iso-Britannia. Melanie on tumma ja muut merkittävät hahmot ovat valkoisia. Elokuva-ala toimii laskelmoidun rasistisesti ja puolet koomikoista vitsailevat lähinnä rotuasioista, mutta tämä yksi elokuva on värisokea! Joo, ehkä. Sanoma on mikä? Kunnioita lapsia? Lapsia ei oikeastikaan saa leikellä laboratoriossa lääketieteen nimissä, mutta ehkä asialla uhkailu zombiefantasiassa kommentoi... kantasolututkimuksia? Ehkä ei.

Maahanmuuttohysteria on teema, joka väkisinkin nousee mieleen. Entinen enemmistö on hätää kärsimässä. Nimen Melanie kantasana on "melas", musta. Melanien isovanhemmatkin saattavat olla syntyperäisiä brittejä, mutta olisiko tulkinnat kielletty, jos zombiet iskisivät Iso-Britannian entiseen siirtomaahan Afrikassa ja päähenkilö olisi vaarallinen valkoinen tyttö nimeltä Lumikki?

"Maahanmuuttajaa" pelätään, koska hän on erilainen ja hänet rinnastetaan "barbaareihin"? "Lapset" ovat tulevaisuus? Mukava tyttö suhtautuu pitkäjänteisesti tylyihin komentelijoihin, mutta hänellä on synkät piirteensä. Onnistuin huvittamaan itseäni, mutta pyörittelin myös silmiä. Tulkinta tekee leffasta (tai tulkitsijasta) häiriintyneen, mutta vaihtoehtoisille ajatuksille jää niukasti tilaa. Zombieuhan aiheuttajasta puhutaan niin vähän, ettei tämä toimi tarinana luonnon kostosta: painopiste on erilaisen tytön alistamisessa, vaikka alistajat lämpenemisen merkkejä osoittavatkin. Jos fantasiahuttu on ainoa asia, joka on tarkoitus huomata, niin sitten tarina on vain köykäinen I Am Legend -mukaelma.

Naisten ristiriitaiset suhteet koukuttavat aluksi, kun leffa näyttää väestönsuojassa kuvatulta DVD-rahastukselta. Iloisena yllätyksenä ohjaaja esittelee ison kankaan arvoisia otteita: pari kiihkeää otosta myyvät zombie-epidemian vaarallisuuden. Kun porukka oli pakoillut zombeja ja pakoillut zombeja, ehdin ajatella: milloin Arterton avasi suunsa viimeksi? Kun Melanie vuorovaikutti sotilaan kanssa sekunnin ja ilmoitti välittävänsä hänestä, tuumin muidenkin suhteiden jääneen teoreettiselle tasolle. Hahmojen avulla pieni tarina voi olla eeppisempi kuin World War Z, kuten se pirun videopeli oivalsi.