Puuhirviön kanssa hengailevan pojan äiti on sairas. Kloppia kiusataankin ja isi asuu meren takana. Mummo on heitä, joiden kukkaruukku ei saa olla vinossa, eikä tällainen elämänhallinta välttämättä lohduta. Valtava, hehkuva entti tietenkin symboloi sitä, kuinka hätä on muuttumassa vihaksi. Liam Neesonin äänellä örisevä hirviö ei asiaa peittele, vaan se koettaa saada pojan ymmärtämään hirviömäisyyden haittapuolet ja hyväksymään tunteensa.

Tästä tulee jonkun suosikkielokuva. Tämä on silmille mystinen, mutta helppotajuinen nyyhkyleffa, joka kärjistetysti eli elokuvamaisesti esittää, miten pahalta sisällä voi tuntua. Kirjoissa kuvaillaan ajatuksia. Tässäkin filmissä näyttelijät tekevät herkästi sen, mitä heiltä odottaa voi, mutta vaikka värisevä huuli riittää yleensä niinkin pitkälle, että taidekriitikot täyttävät aukot itse, lihaa liikuttelemalla ei voi kuvata sitä, miten puuhirviömäisesti ihmismieli saattaa tilttailla. Moni samaistuu tarinaan suoraan ja moni mutkan kautta. Ydinkohderyhmälle pienet tasapainohäiriöt lienevät harmittomia kuin ravun ja kokin joutava Mortal Kombat -matsi on omassa suosikkidraamassani.

Hirviö on ikkunasta näkyvän puuvanhuksen ruumiillistuma. Se elää unissa ja hetkinä, joina poika ei hallitse itseään, mutta se suhtautuu asiaan itsetietoisesti. Vaikka hirviö olisi "vain unta", se on unien Xzibit, joka laittoi unia uniisi kuultuaan, että pidät unista: sen sadut esitetään tyyliteltyinä animaatioina. Tämä on kiva tapa kuvittaa höpinät, joskin animaation ystävänä ja entisenä, täyteläisen lahjattomana kuvataiteilijana olen herkkä tunnistamaan tilanteet, joissa yksinkertaisen materiaalin päälle heitetään läjäpäin kiiltopölyä tai flare-filttereitä. Hienoin asia pätkissä on se, että ne arkipäiväistävät hirviön. Satuileva megatukki ei ole rento kamu, mutta se ei ole leffan kärkevin yksityiskohta.

Hirviö selittää juttunsa ja se on hyvä, sillä vaikkei tämä ole lastenelokuva, tämä on rikkinäisten lasten elokuva. Se olisi haaskausta, jos teos olisi liian raskas tai nokkela soveltuakseen päähenkilön kohtalotovereille. Sanoma on se, ettei eläminen ole mustavalkoista: vaikeuksiin ei tarvitse reagoida puhtoisesti, kunhan et tervaan sukella. Vaikka perusidea on nopeasti avattu, loppupään alleviivaukset ovat fiksuja, painavia ja tunteellisia. Yllättyisin, jos joku fantasialle avoin ei hetkenkään aikaa pohtisi omia reaktioitaan elämään. Tai siis: äkkiä ajateltuna yllättyisin.

Jos joku löytää myrkyllisiä signaaleja, hän lukee leffaa kuin piru Raamattua, mutta luottamukseni ihmiskuntaan lähentelee nollaa mm. Yhdysvaltain presidentinvaaleista johtuen. Jos miljoonia voi johtaa harhaan valheilla, jotka myrkyttävät alitajunnan, jokaisen hirviön kannattaisi käyttää puheenvuoronsa loppuun. Koulukiusaamiskuviot ovat leffan heikkous. Teema on tarpeellinen provosoidessaan miehisen selkeästi ja antaessaan maalitaulun vihalle, mutta olisin toivonut, että sekin pääteltäisiin lempeästi ja ohjaavasti. Hirviön puheista löytyy kehoitus suhtautua kiusaajaan tervehenkisesti, mutta hirviön tempaukset ja iskulauseet eivät ole ihanteellisen selkeässä järjestyksessä. Joskus se on kohtalo, että kiusaajasta kasvaa Trump, mutta satu voisi esittää, että kiusaajakin on opashirviön ansainnut reppana.

Lapsuus on kammottava olotila, mutta vanhemmat välittävät syvästi, inttää ohjaaja J.A. Bayona, jonka aiempia töitä ovat Orpokoti ja Selviytyminen. Hän irrottaa nuoresta Lewis MacDougallista kiitettävää mutruhuulistelua jo ensimetreillä kuin muistuttaakseen, kuka on ruorissa. Satuilu syö aikaa draamalta, mutta äiti Felicity Jones ja mummo Sigourney Weaver haihduttavat vastalauseet kustannustehokkaan inhimillisillä suorituksilla. Pillitin, mutta Bayonana olisin paria fantasiakohtausta hieman vielä miettinyt.