Progressiivinen tarkoittaa edistyksellistä ja kokeilevaa. Ruotsalainen Opeth on oivallinen esimerkki kyseisestä määritelmästä: alkulevyjen suoraviivaisempi kuolonmetalli on uran edetessä kehittynyt entistä teknisemmäksi, monipuolisemmaksi sekä yllättävämmäksi. Vuonna 2008 ilmestynyt Watershed jalosti yhtyeen tyylin sen täydellisimpään muotoon, jossa kättä paiskasivat kuolonmetallin raskaus, vainoavan aavemainen tunnelma sekä äkkiväärä progeilu. Kokeilevuus vietiin vieläkin pidemmälle vuonna 2011, jolloin yhtye teki selvän pesäeron metallijuuriinsa 70-luvun happoista progerokkia kunnioittavalla Heritage-albumilla.

Tämän päivän Opeth hädin tuskin täyttää kokeilevan määritelmää. Yhtyeen 12. studioalbumi Sorceress nimittäin etenee tismalleen samoilla askelmerkeillä kuin bändin viimeisimmät julkaisut. Opethin ohjastama aikakone tuntuu jämähtäneen 70-luvun aikapyörteeseen. Tämä näkyy samankaltaisten julkaisujen lisäksi myös ulkomusiikillisina seikkoina kuten yhtyeen haastatteluissa, joissa käydään toistuvasti läpi nyky-Opethin suhdetta tämän menneisyyteen.

Lähtökohdista huolimatta Sorceress on yhtyeen paras julkaisu moniin vuosiin. Opeth tuntuu vihdoinkin valjastaneen nykyisen tyylinsä toimivaksi konseptiksi ja tällä kertaa musiikissa on todellista terää. Monipuolinen progekimara on täynnä herkullisia sattumia: nimikkobiisi kuulostaa pirullisen raskaalta ilman yliviritettyjä särömuureja, Will O the Wisp häikäisee kauniilla akustisuudellaan ja The Seventh Sojourn sotkee sekaan itämaista eksotiikkaa. Erityismaininnan ansaitsee poukkoileva Strange Brew, joka progehäröilyineen on levyn ehdoton väriläiskä. Hyvää kappalemateriaalia tukee orgaaninen ja lämmin äänimaailma, joka palvelee hienosti levyn hämyistä tunnelmaa.

Sorceress on muutamaa hutia lukuun ottamatta erinomaista musiikkia, mutta tästäkin huolimatta se tuntuu turhan tutulta. Yhtyeen vetovoima on perustunut monipuoliseen ja vaihtelevaan musiikkiin eikä ulosanti nykyisellään tarjoa aivan samanlaista kontrastia eri elementtien välillä kuin muinoin. Yhtyettä ei voi syyttää tylsyydestä, mutta liian tiukka pysyttely nykyisessä genrelokerossa estää yhtyettä olemasta oikeasti kokeileva ja yllättävä. Sorceress on hyvä julkaisu ja selkeä parannus edeltäjiinsä, mutta mielen perukoilla tykyttää edelleen ajatus, että yhtye voisi pienellä hienosäädöllä saada aikaseksi jotain vieläkin parempaa. Watershedin raskaus yhdistettynä Sorceressin tempoilevaan progerokkiin? Se voisi olla jotain edistyksellistä, ainutlaatuista sekä todella kiinnostavaa.