Yritin yllättää itseni ja kadun sitä. Oli utopistista uskoa, että löydän tuoreen elokuvaelämyksen jättämällä väliin trailerin ja synopsiksen. Kanavasurffailu voi olla kivaa, mutta tuntuu pirun typerältä järjestää itsensä tilanteeseen, jossa leffa on eniten kritisoimieni kliseiden lista ja arvostelu pitää silti kirjoittaa kunnioituksesta lehdistönäytöstä kohtaan.

Syysprinssi on kertomus omahyväisistä hipstereistä, jotka lausuvat pari runoa toisilleen panemisen lomassa ja käyttävät sivistyssanoja kuin yläasteen hikipinko, jos he yrittävät tehdä vaikutuksen merkityksettömiin punkkarikavereihinsa tai muihin. 80-luvulla.

Teos perustuu lyhyeen romaaniin ja ilmeisesti kirjailijan elämään. Ehkä olen kyllästynyt ihmisten elämiin, joista taide asiallisesti raportoi - en tiedä. Päähenkilö Inka ja "prinssi" ovat kirjailijoita. Leffassa kirjoitetaan ja ilman syytä mainitaan, että kirjojen pohjalta tehdään leffoja. Tekijät siis varmasti myös osaisivat onanoida itselleen insestisyytteet. Inka puijaa, että kuulemme rakkaustarinan, jollainen voi tapahtua vain kerran. Hän iskee miestään ihanamman miehen, joka näyttää metroseksuaalilta leijonalta tai saksalaiselta popparilta. He ryhtyvät heti panemaan tissien, perseen ja karvojen vilahtaessa. Paljastan nyt loppuratkaisun, joka löytyy trailerista: kun parhaat panot on pantu, narsistit eivät jousta, joten se suhteesta.

"Syysprinssi" on hullu. Se paljastuu jo kehyskertomuksessa, joten hänen harhansa eivät maistu mysteeriltä. Virallisesti kyse on vakavasta asiasta, mutta paljonpa se Inkaa kiinnostaa, joten katselukokemukseni kannalta prinssi oli vain "Johnny Depp" (lue Seiskaa). Se olisi hieno rakkaustarina - siis tarina, viis todellisuudesta -, jos ihminen vielä panemisen arkipäiväistyttyäkin tuntisi tarvetta antaa, vaikka kumppanin tarpeet paljastuvat raskaaksi taakaksi. Rakastaisitko Häntä yhä, vaikka keppi katkeaisi ja/tai reikiin lyötäisiin tulpat...? Vai niin.

Taiteilijoiden kämppään on aseteltu kynttilöitä ja kuppeja. Porraskäytävä ja pusikko muuttuvat komeiksi kehyksiksi tyhjäkäynnille. Tiimi voisi luoda A-luokan huonekalumainoksia, mutta digitaalisella ajalla (kun ohjaajat tietävät mitä he ovat tekemässä) savukiekuroinnin taso on niin korkeaa, että on käytännössä kiehtovampaa katsoa historiallisen surkea Hella W kuin työ, jonka tasolle tv-sarjatkin nousevat vaivatta. Kinttua kopeloiva käsi voi olla aistikas otos isolla kankaalla, jos työkalut hahmojen päiden avaamiseen on tarjottu. Tämä tekele ei päätä, onko porvariperheen luuseriprinssi syyntakeeton, vai kateellinen naiselle, joka nousee hänen (matalalle) tasolleen. Jotkut totuudet töksäytetään ja hienovaraisuuksia saat keksiä itse montaasien aikana.

Tarkkaillessani teatterin lattiaa muistelin taas luontodokumentin pimpelipompelipulua, joka siivosi neliömetrin viidakkoa esittääkseen absurdin tanhun naaraalle. Kun ihminen kehaisee, että väänsin muuten runon tai voitin Nobelin, se on sama asia, mutta jotta nämä elokuvat sävähdyttäisivät, niiden pitää ilmaista, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Ne dokumentit, joissa hevonen raiskaa hevosen ilman esileikkiä David Attenboroughin lomaillessa, puuroutuvat harmaaksi massaksi.

Tilanteen määritelläkseni muistutan, että annoin lähes täydet pisteet samaan lajityyppiin kuuluvalle Tanskalaiselle tytölle, jossa oudot ihmiset välittävät toisistaan syvästi. Tämä tarina, jossa kirjoittamisesta keskustelevat egofriikit panevat pannakseen, olisi pitänyt jättää kohteliaasti väliin. Jos tarina kiinnostaa (taas, yhä, aina), tiedät missä seisot ja seisooko jo: painotan, että kameran edessä ja takana on ammattilaisia.