Eric Clapton on yksi kaikkien aikojen rock- ja blueskitaristeista. 1960-luvun loppupuoliskolla hän toi bluesin valkoisen massan suosioon, 1970-luvulla hän kehittyi lauluntekijänä ja sai lisänimen Slowhand, 1980-luvulla hän julkaisi pari aikuisten rokkihittiä ja 1990-luvulla hän äänitti herkän Unplugged-albumin täynnä uusia tulkintoja vanhoista hiteistä.

Uudella vuosituhannella Clapton ei kuitenkaan ole kehittynyt artistina liiemmin. Jos jotain, hän tyytyy lähinnä tulkitsemaan bluesin suuruuksia, usein myös bluesin suuruuksien seurassa. Claptonin tuorein albumi I Still Do ei juurikaan erottunut artistin muusta 2000-luvun tuotannosta. Se oli hyvin soitettua ja tuotettua, rauhallista ja rentoa, bluesin sävyttämää, tuttua ja turvallista claptonia.

Vaikka viime vuosien studioalbumit jäisivät tylsiksi, löytyy herran tuotannosta avain hillitön määrä upeita sävellyksiä ja unohtumattomia hittibiisejä. Konserttikitaristina ja tulkitsijana Clapton on parhaimmillaan, ja vuonna 2007 taltioitu Live in San Diego on yksi hänen julkaisuhistoriansa parhaista livealbumeista.



Kaikkea kunniaa ei voi antaa Claptonille, sillä Hidaskäsi on kerännyt ympärilleen kerrassaan fantastisia muusikoita. Vuoden 2006–2007 kiertueella hänen yhtyeessään vaikuttivat huippukitaristit Doyle Bramhall II (tuttu muun muassa Roger Watersin liveyhtyeestä) ja Derek ”jälleensyntynyt Duane Allman” Trucks. Näiden virtuoosien taiturointia on ilo kuunnella, eivätkä ylipitkät kitarasoolot tunnu lainkaan ylipitkiltä.

Rummuissa tahtia lyö legendaarinen Steve Jordan, bassossa Willie Weeks ja koskettimissa ovat The Whon albumeilta tuttu Chris Stainton ja Claptonin ja B.B. Kingin yhteisellä albumilla kuultu Tim Carmon. Weeksin bassosoolo Got To Get Better In a Little While on loistava esimerkki siitä, miten hyvältä taidokas yhtye voikaan kuulostaa hauskaa pitäessään. Samanlaista jammailua kuullaan myös yli 17-minuuttisella blueslaiskottelulla Little Queen of Spades, jolla jokainen yhtyeen jäsenistä saa mehustella oikein kunnolla.



Soitto on liki täydellistä ja joistain kappaleista kuullaan kenties parhaat tulkinnat kautta aikain. 461 Ocean Boulevardin avausraita Motherless Children kuulostaa kerrostettuine kitaroineen hillittömällä junakompilla höystettynä paremmalta kuin koskaan aiemmin. Laylan lopetus on yksi hienoimmista, ja suurilta osin se on Derek Trucksin slide-kitarataituruuden ansiota.

Ainoa musiikillinen notkahdus tapahtuu edesmenneen bluesrock-legendan J.J. Calen asuttua lavalle. Vaikka kyseessä on sinänsä lämmin kahden ystävän jammailusessio, on viisi kappaletta hieman liikaa varsinkin, kun kaksikko laulaa välillä samat osuudet hivenen eri tahtiin ja eri nuotilla. Lopputulos on paikoin jopa vaivaannuttava. Parhaat näistä viidestä ovat ensimmäisenä kuultu Anyway The Wind Blows ja ruutininomainen Cocaine. Clapton on tehnyt urallaan loistavia ja suosittuja tulkintoja Calen tuotannosta, ja San Diegoa edeltävänä syksynä kaksikko oli juuri julkaissut yhteistyöalbuminsa Road to Escondido. Calen visiitti on ymmärrettävä kuriositeetti, mutta ei erikseen paranna kokonaisuutta.



Albumin päätösraidalla Crossroads vierailee Robert Cray, joka lämmitteli Claptonin konserttia artistin konsertoidessa Suomessa samaisella vuonna 2006 alkaneella kiertueella. Kyseisen konsertin kokeneena voin sanoa, ettei aika ole kullannut muistoja. Tämä bändi on vain yksinkertaisesti yksi artistin uran parhaimpia, ja itse Clapton on kitaristina vapautuneempi ja ilmaisuvoimaisempi kuin valtaosalla muista julkaisuista viimeisen 30 vuoden ajalta. Live In San Diego nousee samaan kategoriaan vuonna 1996 taltioidun Live in Hyde Parkin kanssa, joka saattaa hyvinkin olla Claptonin kaikkien aikojen upein konsertti, ainakin taltioitu sellainen.

Kuuntele albumi alta Spotifysta: