Öljynporauslautta Deepwater Horizon posahti 2010. Noin viiden miljoonan tynnyrin verran raakaöljyä vuoti mereen ennen kuin reikään saatiin lyötyä 75 tonnin tulppa. Ahdin valtakunta turmeltiin, eivätkä asiaa auttaneet hätätoimet, kuten kemikaalien pumppaaminen mereen. Myrkyt aiheuttivat vakavia terveysongelmia osallistuneille ja siviileille ja elinkeinoja menetettiin. Nyt kun olen siteerannut Wikipediaa, miksi olemme vihaisia? Sitä luulisi, että vastaus on selvä, mutta joku sanoo, että vihervasurihippien rasittavan nalkutuksen vuoksi. Leffa sopii hänelle. Leffa keskittyy duunareihin, jotka auttavat kavereita nestemäisten dinosaurusten hyökätessä ja helvetintulen roihutessa.

Kriitikko alustavasti arvostaa näkökulman valitsemista. Ohjaaja Peter Bergin edellinenkin työ Lone Survivor on asiallinen, vaikka se on suunnattu patriooteille, jotka tahtovat vuodattaa tipan sotasankareille. Nyky-Berg on tavoitteensa täyttävä tekninen taituri. Sotaelokuvan ei tarvinnut kertoa kaikkea kaikesta, mutta ne tavoitteet saattavat olla hieman liian matalalla, jos ympäristökatastrofista kertova leffa hädin tuskin mainitsee ympäristökatastrofia. Mokanneiden poraajien sankaruuden nostaminen pääpuheenaiheeksi ei tuo teokselle palkintoja.

Mark Wahlbergin ja Kurt Russellin hahmot porailevat parhaiden kykyjensä mukaan. Tiimi on tavoitteista jäljessä, ongelmia riittää ja isokenkäinen John Malkovich urputtaa. Leffa flirttailee sen ajatuksen kanssa, että herra pompöösi pilaa kaiken, mutta ensisijaisesti hän on symboli paineista, joilla rahavalta ajaa ammattilaiset ahtaalle. Tuumin jopa, että tämäkin hahmo yrittää parhaansa - vaikka hänellä on Malkovichin ilme? Wahlberg mutisee, että äijä on kusipää, joten se siitä. Ajatuksia ohjaavat signaalit ovat melko luontevia.

Nippelitietoa sulautetaan miellyttävän rahvaanomaisesti hahmojen esittelyihin. Wahlbergin sympaattinen perhe tekee panoksista todellisia. Lauttaa pyöritetään hillityn äijämäisesti eli muille naljaillen. Uhkaava musiikki soi, kun vilkaisemme pyöriviä rattaita ja syvyyksien ilmakuplia. Toimintaperiaatteista maalautuu eläväinen kuva ja tuho on asiallisen dramaattista; sitten vähän kärvistellään ja yritetään painaa nappia.

Öljylautan räjähdys on luonteeltaan pikainen katastrofi. Kun liekkimeren ympäröimä sankari yrittää puhua eri mielentiloissa oleville tovereille, kohtauksissa ei ole selkeää vikaa, mutta ne voisivat olla jännittävämpiä: niitä ei ole alustettu lajityyppiin istuvilla välivaiheilla, joissa tukalaan tilanteeseen puristetut sankarit keskustelevat filosofiastaan tai muistelevat kesää -69. Tämän ei ole tarkoitus olla nipotusta, vaan vaihtoehtoinen tapa kysyä, onko tuhoporno loogisin tyylivalinta. Posahdus näyttää hyvältä julisteessakin, mutta jos jo mainoskampanja puhuisi muistakin asiaan liittyvistä perversseistä kauhuista, eikö tämä olisi myyvempää?

Leffassa vilahtaa öljytty pulu. Lopputekstit painottavat, että lautalla kuoli oikeita ihmisiä, ja mainitaan, että asioita puitiin oikeudessa. Sitten – kun istut salissa yksinäsi – yksi lause kertoo, että kyseessä oli "isoin öljyonnettomuus". Tragedia näyttäytyy Titanicin uppoamisen tyyppisenä anekdoottina. Sadan minuutin leffa piti allekirjoittaneen otteessaan ja kiiti ohitse, mutta pikaruualta se maistui ja jälkikäteen viisastellen Berg vaikutti käsittelevän mutkikasta aihetta Donald Trumpin asiantuntemuksella. On helpompaa ymmärtää se, että totta mooses entinen alusvaatemalli Marky Mark koettaa kaverit pelastaa, kuin sitä, että kaikki tällä planeetalla vaikuttaa kaikkeen muuhun.