Vanha kunnon Tim Burton on ohjannut persoonallisen huipennuksen supersankarikomedialle ja vähän muuta kivaa, mutta muu leffa ei tue saavutusta. Kokonaisuuden lajityyppi ensinnäkin on mystisen kauhea jaarittelu. Järjettömästi selittelyä tarvitaan, ennen kuin tarinassa on vaaroja ja tavoitteita. Hahmovetoiset sivupolut toimivat vain hidasteina, sillä osa niistä unohtuu. Jopa viime hetkillä selitetään, mitä olisimme nähneet äsken, jos tämä olisi harkittu matka, eikä luettelo tavoitteista.

Nuori Jake perii vaarinsa tyttöystävän ja muut kaverit. Nuoria hekin ovat: he elävät yhtä päivää aikaluupissa. Muistot eivät nollaannu päivittäin, joten mikseivät lapset vanhene? No, katsos... niin se vaan menee, mutta jos he väärään aikaan päätyisivät, niin voi hitto, tajuutsä? En minäkään. Lapset ovat X-Menejä. Mikä tahansa maaginen kyky on mahdollinen, koska sellaiset geenit heillä on. Aikaluuppien luominen on yleinen kyky, joka mahdollistaa muuttumisen puluksi. Mainittu tyttöystävä on leijuja ja kova puhaltaja. Ihmeellisin kyky taitaa olla se, että tyyppi, joka ei näe näkymätöntä kaveriaan, kykenee näkemään näkymättömät hirviöt, joita hirviöiden kaveritkaan eivät näe. Hahmot ovat eri syistä näkymättömiä, tajuutsä? Kaveri on vitsi ja hirviö on uhka - ja johdonmukaisuus pilaisi vitsin.

Mehiläisiä sylkevät ja takaraivoon kinkkua tunkevat kakarat pitävät Jakea ystävänä automaattisesti. Hän halusikin löytää seuraa, joten hurraa, nyt hän pääsee vetämään tyttöäkin kuin ilmapalloa. Jake on "ainutlaatuinen lumihiutale", joka tosin valettiin samalla muotilla kuin Stranger Thingsin, Super 8:n, Percy Jacksonin ja lukemattomien muiden valtavirran tarinoiden mököttävät pääosapojat. Ehkä katsojan on tarkoitus pohtia, onko hän itsekään uniikki.

Teemojen etsiminen on turhauttavaa. Tällaisten selittelyiden arvosteleminen tuntuu siltä, kuin yrittäisit kirjoittaa käsikirjoituksen puhtaaksi: esimerkkien antaminen juonesta on sitä, mitä leffakin tekee. Myös X-Men-elokuvissa on lukemattomia logiikkavirheitä ja juoniaukkoja, mutta tässä (X-Men-kirjoittajan rustaamassa) tekeleessä on enemmän tyhjän alustamista kuin ensimmäinen X-Men kestää.

Jakelle selitetään, ettei kaikkea selitetä, jotta tärkein selitys voi tulla viimeiseksi. Se on tämä: Samuel L. Jackson näyttelee roistoa. Pyöräytin silmiä etukäteen, sillä herra jokapaikanhöylä on jahdannut erikoisia pentuja ennenkin. Roiston selittävä takauma on kuitenkin yksi herkullisista hetkistä: hauskat ja yllättävän julmat kauhukuvat muistuttavat Burtonin visionäärisistä vuosista. Siitä tyylivalinnasta myös pidetään kiinni, että kun vaarat kärjistyvät, homma lyödään läskiksi ja aikuiset ylinäyttelevät sketsimäisesti. Se on kivaa: aito Burton on ristiriitojen mies. Hän jopa sotkee stop-motionia moderniin kuvastoon. Neuvon luokittelemaan nämä hyvät hetket korvaukseksi kivusta ja särystä.

Eva Green näyttelee nimihenkilöä, joka suojelee lapsia. Rooli on niin pieni, että Green vaikuttaa kuolleen kesken kuvausten: tietty myöhäinen hetki oltaisiin voitu luoda arkistomateriaalin pohjalta. Noitamaisen viettelevän Greenin ja hauskaa pitävän Jacksonin ilmeet ovat nautinto, mutta hahmokaarti on hyvin heikko, eikä suhteisiin saada syntymään merkityksiä. Lapset ovat puvustuksen ja taikatemppujensa summia. Kaikki on niin keksimällä keksittyä, että on ihme, ettei neiti Peregrinellä ole kivitaulua, jossa Jake vahvistetaan legendojen lupaamaksi sankariksi. Ei sillä, että Jake olisi tarpeellinen hahmo: jos käsikirjoittaja ylläpitäisi tasoaan, hän voisi raapustaa kenet tahansa ulos yhdessä iltapäivässä.

Toisinaan sitä saa vainun oikeasta elokuvasta, jonka ainekset ovat esillä. Kun Jake poistuu fantasiasta, todellisuus maistuu harmaalta. On monta syytä tuumia, että ehkä sankarin pitää tehdä muutakin, kuin paeta valmiiksi pureksittuun psykoosiin? Edes tehdä sovinto todellisuuden kanssa? Juu ei pidä. Hahmo voi kehittyä myös 3 sekunnin montaasissa.