Samaistun taas kriitikko Armond Whiteen... Kyseinen vanhempi akateemikko tunnetaan mm. listoista, joissa hän kertoo, miksi Jackass-leffa on parempi kuin joku Oscar-ehdokas.

Mielestäni Gods of Egypt (16% kriitikoista suosittelee) on parempi kuin Kubo ja samuraiseikkailu (97% kriitikoista suosittelee). Molemmissa on miljoonan hampaan jättimato ja muuta mahtipontista silmäkarkkia. Egyptin tehosteet ovat epätasaisia, Kubon ollessa hallittu stop-motion-fantasia. Egyptissä kopeat jättijumalat oppivat antamaan arvoa sinisilmäiselle rakastuneelle jätkälle. Sydämeni sykähti; elämäni ei muuttunut, mutta takalistoon tirahti välttämätön määrä verta. Kubo koostuu puuduttavasta selittelystä.

Kubo on alaikäinen silmäpuoli puolijumala, jonka toistakin silmää himoitaan syistä, jotka vaativat logiikan taivuttamista. Hän selviytyy merestä mystisen mutsinsa kanssa. Vartuttuaan hän tienaa hiluja kertomalla satuja ja luomalla maagisella soittimella origamiolentoja: junttilan väki taputtaa yksinkertaisille mättöseikkailuille. Pian noitien ja hirviöiden ahdistelema Kubo joutuu oikeasti kävelemään eteenpäin löytääkseen maagisia megaesineitä ja titityy-totuuksia.

Mukaan lähtevä puhuva apina on jäykän koominen hahmo, jollaisia rasavillit pojankoltiaiset tahtovat härnätä. Kubo esiteltiin mammanpoikana ja työnarkomaanina - mutta kohteliaasti hän kokeilee kolttosia penskoja viihdyttääkseen. Tapaamme samurain, joka on miehen mittainen kovakuoriainen ja tyhmä. Tosi pönttö hän on. Hahmoilla on salaisuuksia, mutta niillä ei ole paljoa tekemistä heidän käytöksensä eli varsinaisen olemassaolonsa kanssa.

Mihin on tarkoitus samaistua? Onko Kubo vertaus animaattorista, jonka pitäisi animoida paremmin? Tarinankerronta on selkeä teema. Se, kuinka kuolleet elävät muistoissamme, on esimerkki tarinoiden arvosta. Tämä tekele onnistuu sotkemaan ymmärryksen siitä, keitä ovat he, joita joku muistella tahtoo. Yksikään hahmo ei toimi. Heti kun leffa on esittänyt merkittävimmät puheenvuorot muistoista, se visionäärisesti onnistuu kumoamaan sanotun - tai ehkä en ollut enää hereillä.

Leffa vaikuttaa apinoivan Hayao Miyazakin töitä. Miyazakin mestariteoksista löytyy käänteitä tyyliin "olin lohikäärme, mutta muistan olevani joki, joten olenkin poika, joten pyöritään ilmassa", mutta ensin tunnelmat ehtivät syöpyä luiden ytimiin. Sitä, mikä tuntuu hyvältä, on kiva ajatella. Se, että simppeli hahmo hämmentyy fantasiamaailmassa, joka toimii hänestä riippumatta, on täysin eri asia kuin se, että maailman mystisimmät voimat pyörivät überkitaralla todellisuutta muokkaavan puunaamaisen superkakaran ympärillä. Kubo saattaa olla kokeneempi elämänkoululainen seikkailun päätteeksi, mutta eivät tarinat näin toimi. Hän on hyveellinen, itsevarma, käsittämätön Taika-Jim valmiiksi, eikä tötteröön kyntäminen hänen naamallaan kommentoinut ymmärtämääni elämää. Se ei ole konflikti, että määrittelemätön mystinen tilanne on määrittelemättömällä tavalla mystisesti mystisempi kuin - ehkä - pitäisi.

Nostan hattua firmalle, joka kerjää Oscaria ja verta nenästä. Stop-motion ei myy. "Matalan ikärajan poikamaiset seikkailut" auttoivat tappamaan piirroselokuvat ja lajityyppiin kuuluu mm. Pixarin ainoa floppi. Ja tämän lisäksi taiteellisuuksia pitää päästä sönköttämään. 20 minuuttia pois ja perseeni eläisi ja syleilisi teosta kuvataiteena. Hienostuneet säväykset animaatiossa eivät tee hahmoista kiintoisia, mutta arvostin yritystä aikani ja sähköistyin lähes aina, kun kankaalle saatiin uljasta hirviötoimintaa, liittyipä se mihinkään mitenkään tai ei.

Vastustin myös Laikan ParaNormania. En haukkunut sitä "taiteeksi", mutta muistaakseni hahmot ja huumori jättivät kylmäksi vastaavalla tavalla. Coralinea pidän itsevarmana laatuleffana ja Boksitrollien söpöön ällöttävyyteen ihastuin.