Sabaton: The Last Stand
Sankaritarinoita ja isänmaallisuutta on jälleen tarjolla täyslaidallinen, siitä pitää huolen Sabatonin tuorein studioalbumi The Last Stand. Harva yhtye taitaa tarttuvien melodioiden pulttaamisen mahtipontiseen fiilikseen paremmin kuin tämä ruotsalainen voimametallipartio. Ei olekaan ihme, että bändin suosio on ollut nousujohteinen useiden vuosien ajan, vaikka soraääniäkin on kuulunut: kritiikkiä on satanut turhan yksipuolisesta musiikillisesta annista, joka ei ole erityisemmin uudistunut aikojen saatossa. Ennakkomaistiaiset uusimmalta rieskalta eivät myöskään vakuuttaneet, joten uusi levy lähti soittoon epäilevissä tunnelmissa.
The Last Stand huokuu tuttua Sabaton-henkeä, mutta täysin entisenlaisilla hyökkäyslinjoilla ei edetä. Yhtyeen kyky luoda koukuttavaa metalliryskettä on edelleen omaa luokkaansa ja nyt tarjolla on pirtein ja värikkäin levykokonaisuus koskaan. Albumin teemat hyppivät läpi levyn aiheesta toiseen ja saman tekee myös musiikillinen anti. Kitaraa ja syntikkaa tarjoillaan eri painotuksilla, toisaalla annetaan tilaa tarinankerronnalle ja soipa seassa säkkipillikin. Polveilevaista ulosannista huolimatta kyseessä on yksi yhtyeen tasaisimmista julkaisuista.
Sabatonin aiemmat levykokonaisuudet ovat kärsineet yllättävästä ongelmasta. Jokaiselle albumille on ympätty muutamia ylivoimaisia hittibiisejä, jotka toisaalta ovat erinomaisuudellaan vähentäneet tehoa levyn muilta kappaleilta. The Last Stand ei tästä ongelmasta kärsi, sillä levytys on täynnä hyvää musiikkia. Komeaa pauhua tarjoava Last Dying Breath, etukäteen parjaamani mutta lopulta levylle oivallisesti istuva Blood of Bannockburn sekä näppärästi riffittelevä Rorke’s Drift ovat jokainen upeita kipaleita ja moisia on tarjolla lähes koko levyllinen. Kunniamerkin ansaitsee albumin nimibiisin ylitseampuva riimittely ja hyväntuulisuus, jota huomaa lopulta kuuntelevansa typerä virne kasvoillaan.
Nykypäivän Sabaton on hyvin öljytty sotakone, jonka maastokuvio saa tuoreimman levyn myötä lisäsävyjä pintaansa. Kuoren alla sykkii kuitenkin tuttu, voimalla eteenpäin puskeva moottori ja onkin kuulijasta kiinni, kokeeko uuden levyn olevan vain sitä samaa vanhaa. Näin tiukan biisikimaran edessä ei moisesta jaksa niuhottaa, sillä levyltä ei muutamaa tasapaksumpaa kipaletta lukuun ottamatta valitettavaa löydy. The Last Stand on hyvä albumi.
The Last Stand huokuu tuttua Sabaton-henkeä, mutta täysin entisenlaisilla hyökkäyslinjoilla ei edetä. Yhtyeen kyky luoda koukuttavaa metalliryskettä on edelleen omaa luokkaansa ja nyt tarjolla on pirtein ja värikkäin levykokonaisuus koskaan. Albumin teemat hyppivät läpi levyn aiheesta toiseen ja saman tekee myös musiikillinen anti. Kitaraa ja syntikkaa tarjoillaan eri painotuksilla, toisaalla annetaan tilaa tarinankerronnalle ja soipa seassa säkkipillikin. Polveilevaista ulosannista huolimatta kyseessä on yksi yhtyeen tasaisimmista julkaisuista.
Sabatonin aiemmat levykokonaisuudet ovat kärsineet yllättävästä ongelmasta. Jokaiselle albumille on ympätty muutamia ylivoimaisia hittibiisejä, jotka toisaalta ovat erinomaisuudellaan vähentäneet tehoa levyn muilta kappaleilta. The Last Stand ei tästä ongelmasta kärsi, sillä levytys on täynnä hyvää musiikkia. Komeaa pauhua tarjoava Last Dying Breath, etukäteen parjaamani mutta lopulta levylle oivallisesti istuva Blood of Bannockburn sekä näppärästi riffittelevä Rorke’s Drift ovat jokainen upeita kipaleita ja moisia on tarjolla lähes koko levyllinen. Kunniamerkin ansaitsee albumin nimibiisin ylitseampuva riimittely ja hyväntuulisuus, jota huomaa lopulta kuuntelevansa typerä virne kasvoillaan.
Nykypäivän Sabaton on hyvin öljytty sotakone, jonka maastokuvio saa tuoreimman levyn myötä lisäsävyjä pintaansa. Kuoren alla sykkii kuitenkin tuttu, voimalla eteenpäin puskeva moottori ja onkin kuulijasta kiinni, kokeeko uuden levyn olevan vain sitä samaa vanhaa. Näin tiukan biisikimaran edessä ei moisesta jaksa niuhottaa, sillä levyltä ei muutamaa tasapaksumpaa kipaletta lukuun ottamatta valitettavaa löydy. The Last Stand on hyvä albumi.
Keskustelut (4 viestiä)
30.08.2016 klo 23.36 3
03.09.2016 klo 12.07 1
. Nyt kun suuri jengi tajusi pändin nii tehdää levy täyttä paskaa. Samurait ja mitä vielä.
Ihan älytöntä sorsaahan tää bändi on ollut ihan päivästä yksi lähtien. Ja myyntilukuja kun kattelee niin "suuri jengi" on olleet messissä jo sen viis vuotta.
12.09.2016 klo 21.01 5
Rekisteröitynyt 13.02.2011
17.09.2016 klo 16.40
Sabaton, parasta mitä ruotsista on tullut ja aikoihin tulee.
Ei mene sitten Ruotsilla hääppöisesti..
Kirjoita kommentti