Pixar tekee jatko-osia vain, jos alkuperäinen ohjaaja saa todella hyvän idean heti sen jälkeen, kun hänen intohimoprojektinsa tyyliin John Carter ja Tomorrowland on noussut megafloppien top-20-listalle. Doria etsimässä on kiva rahastus. Idea on se, että Nemoa etsimässä:ssä eteenpäin uineet kalat joutuvat hyppimään ja sätkimään edestakaisin. He tahtovat löytää Dorin vanhemmat, jotka saattavat majailla akvaariotalossa. Kaloilla ei kinttuja ole ja vedessä pysyttelyn tarve tiedostetaan toisinaan, joten heidän on edettävä akvaariosta moppisangon kautta suihkulähteeseen, jos he aikovat saavuttaa kohteet. Muistisairas Dori etsii itseäänkin kuvainnollisesti ja eksyy kavereistaan täytemateriaalia kehittääkseen. Kala kuivalla maalla on kelpo idea komedialle, ja siinä on oma viehätyksensä, että matka käydään läpi vaihe vaiheelta, vaikka tyhjäkäyntiä esiintyykin.

Kohteessa hoidetaan mereneläviä. Roistoa ei siis tarvita ja leffalla on lupa esitellä haluttu määrä keholtaan ja mieleltään rikkinäisiä, eli täysiverisiä animaatiohahmoja. Takaumat auttavat ilmaisemaan, että Dorin elämä on surullista, vaikkei hän muistaisikaan, kauan hän on ollut hukassa. Hänen vanhempansa ovat hyväksyneet vammaisen lapsen, mutta toki he pelkäävät hänen puolestaan. Pillitystä ja porausta: tällaisista animaatioista pidän eniten, mutta sanoma osataan sotkea. Dorin muistiongelmat toimivat valikoivasti, eikä hän niin vammainen olekaan, jos hänen on pelastettava päivä ja hän ponnistelee. Hei elefanttimies! Ime sisääsi karseat paiseet - onnistut kyllä, jos kovasti yrität! Dorin yhdentekevät kaverit eli Nemo ja hänen isänsä Marlin jauhavat sen tyylistä soopaa, että Dorin paras piirre on taipumus järjettömiin itsemurhaiskuihin, jotka pelastavat päivän vahingossa.

Tutka-aistin menettänyt valas on vain laiska. Autistisen mustekalan ei anneta syrjäytyä ahtaaseen lasihäkkiin, vaikka hän todella, todella haluaa. Jumalauta. Ymmärrän kyllä sen, että Nemolla on surkastunut evä ja edellinen leffa rauhoitteli, ettei maailma siihen kaadu, kunhan rohkeutta löytyy. Lähinnä Dorin sairaus on ongelma, koska sitä kärjistetään silloin, kun se on hauskaa. Leffa maalaa itsensä nurkkaan: koko perheen kliseet eivät voi pelastaa Doria turvallisen kaupallisesti. Se olisi vaippahousujen satua, jos Dori tervehtyisi? Se olisi aikuisten draamaa, jos päähenkilön annettaisiin olla reppana? Dori on ihan paras – osta tyynyliina – ja heh, tässä olisi pari kierosilmäistä täyskahelia, jotka eivät edes asu akvaariotalossa, vaan muuten vain naurattavat jälkeenjääneisyydellään. Simppelin sadun tyriminen ei näköjään ole niin vaikeaa kuin kuvittelin.

Leffa on epätasainen, jos ei kohtalokkaasti. Kalat ovat yhä kivan näköisiä värikkäissä ja valaistuissa asetelmissa. Toisaalta muovisuus on selvää lähikuvissa, mitä korostavat fotorealismia toisinaan tavoittelevat maisemat. Ristiriita ei ole selkeä kuin Kunnon dinosauruksessa, mutta Pixarin kannattaisi pohtia, yrittävätkö he määritellä uudelleen sen, mitä on mielikuvitus, vai käyttää Alvin ja pikkuoravat -tyyliseen vaikutelmaan neljä kertaa enemmän dollareita kuin on tarpeellista. Kun tussilla luonnosteltu maitovalas ja valashai kurkkivat altaistaan ja käyttäytyivät ihmismäisesti, eivätkä ihmiset reagoineet, mieleeni palasivat pienen budjetin tehoste-elokuvat ja vihreä kangas. Tämä on outoa, sillä ensimmäinen osa myi minulle tietokoneanimaatiot suurena mahdollisuutena. Visuaalisesti kekseliäintä antia ovat tällä kertaa väriä vaihtavan mustekalan tempaukset. Hahmo on yhtä tärkeä piriste kuin Dori oli viimeksi.

Yksittäisiä vitsejä en jäänyt muistelemaan, mutta nautin suuresti huipennuksesta, joka on rehdisti älyvapaa ja luo silti illuusion logiikasta, koska se pitää useimmat hahmot menossa mukana. On antoisampaa kävellä / uida ympyrää kiintoisassa kohteessa kuin eteenpäin: edellisen filmin kilpikonnilla ja haihemmoilla ei kummoista funktiota ollut. Jos täytemateriaalia olisi kymmenisen minuuttia vähemmän, ehkä nyyhkyvammaisuuspuolikin olisi rysähtänyt selkeämmin läpi suojamuureistani. Itkin liian vähän; ei neljää tähteä.