Kurt Russellin turpajouhilla mainostettiin samoihin aikoihin länkkäreitä The Hateful Eight ja Bone Tomahawk. Jos vanhat merkit paikkansa pitäisivät, jälkimmäinen olisi studion kellarissa pölyttynyt moka, jolla keksittiin rahastaa, mutta yllättäen "vastaava leffa" on vastaava leffa. Yksinkertaisesta tilanteesta tehdään mielenkiintoinen vahvoilla hahmoilla. Ohjaaja-kirjoittajan sysimusta huumorintaju haastaa pohtimaan, mitä mieltä sisällöstä pitäisi olla. Hateful Eight lienee kaikkien aikojen komein tunkkaiseen mökkiin sijoittuva spektaakkeli. Bone Tomahawk tiedostaa olevansa hiekkamonttulänkkäri. Ensimmäistä kertaa ohjaava S. Craig Zahler käyttää työkalujaan persoonallisesti ja harkiten.

Intiaanit kidnappaavat väkeä. Kesytetty tohtori-intiaani räätälöidyssä puvussa tietää, etteivät hyökkääjät ole tavallisia intiaaneja, vaan luolissa kyykkiviä kannibaaleja, jotka eivät tee mustaa makkaraa. Se rotupolitiikasta: nyt voimme leikkiä lehmipoikia ja inkkareita omatunto puhtaana kuin John Waynella. Vai voimmeko? Asia pitää päättää itse. Russell näyttelee vastuuntuntoista sheriffiä, jolle pelastusoperaatio on selviö. Miellyttävän miehisesti sheriffi tietää, että vaimon menettänyt Patrick Wilson lähtee mukaan hajonneella kintullakin: hiiteen järkipuheet ja vastentahtoinen sankaruus, jos lopputulos on sama. Apulaissheriffi Richard Jenkins on vanha höppänä, mutta uskollinen ja yritteliäs. Myös narsistinen keikari Matthew Fox väittää tuntevansa vastuuta tilanteesta. Herrat koettavat suorittaa mahdottoman tehtävän.

He ratsastavat eteenpäin. Tilanne ehtii hengittää. Vakuutuin varhain, etten tahdo kenenkään kuolevan. Foxin ja varsinkin Jenkinsin suorituksissa on herkulliset koomiset koukut ja miesten näennäisen huolettomuuden takaa löytyy sielua. Wilsonin hahmon kinttu on kohtalokkaassa kunnossa. Vaikutelma on se, että hän yrittää linkuttaa teuraalle ennen kuoliota oppiakseen totuuden vaimostaan. Tämä kuulostaa melodramaattiselta, ja tulin surulliseksi hepun puolesta, mutta kyse on tyynestä äijäilystä. He uskovat toimivansa oikein, vaikka se tarkoittaisi turmiota, joten ryhdit ovat mahdollisimman suorassa. Käänteitä ei juuri musiikilla korosteta (mutta älä jätä väliin lopputekstejä; pidin niitä lähes yhtä hilpeinä kuin Anomalisan tapauksessa). Onko mahdollista samanaikaisesti kannustaa sankaria ja nauraa hänen kliseisille sankariaivoituksilleen? Riippuu katsojasta.

Leffa on hidas; kännykänräpeltäjille. Suicide Squadin kritiikkiä viikon luettuani olen oppinut, että Squad mukamas alkaa vahvasti, mutta lässähtää. Squad on hyvä esimerkki "faneille tehdystä" filmistä: selitykset ja tekstilaatikko kertovat, että tuttu hahmo on mielipuolinen murhaaja, vaikkei hän sitä ole. Minä katson kernaammin sitä lässähtävääkin perushuttua kuin listaa asioista, joita leffa tahtoo olla. Bone Tomahawk on pääpiirtein etenemistä ja pientä oheistoimintaa. Se on vahvasti näytelty ja se hienovaraisesti leikittelee lajityypeillä eli odotuksilla. Kriitikko ei vaadi, että länkkäri on julkilausuma alkuperäiskansojen kohtelusta nykyään & historiallisesti, vaan ilahtuu saadessaan pohtia kevyesti vaikka nyt sitä, mikä villi kortti sankarien keskuudessa on miehiään ja miksi. Hitaan elokuvan toinen nimitys on oikea elokuva.

Bone Tomahawkin ikäraja on 18, mikä varoittaa, että "lajityypeillä leikittely" vierailee karuimmassa laidassa. "Hienovaraisuudella" tarkoitan muun muassa sitä, että hahmojen näkökulmaa kunnioitetaan. Asiat esitetään siihen sävyyn, että putkiaivomiesten päättäväisyys on vetoavaa, eikä siten, että heidät alennetaan katsojalle tanssiviksi sirkuspaviaaneiksi: satiiriset ulottuvuudet saattavat vähentää jännitystä, mutta ne eivät estä kannustamasta hahmoja. Hateful Eight on se täyteläisempi parta-Kurtistelu monista syistä, mutta en muista, että Quentin Tarantinon esikoinen Reservoir Dogs olisi pätevämpi kuin Zahlerin moinen. Dialogi on näppärää ja Suomi-tasoisen budjetin Zahler peittää Spedeä pätevämmin, jos alkumetreille onkin lipsahtanut harvinaisen tökerö moka maskeerauksen jatkuvuudessa.