Ei ole oleellista, että ohjaaja-käsikirjoittaja Perttu Lepän uutuus varastaa sisältönsä aikansa eläneistä elokuvista. Olen nimittäin lähes varma, että 8 päivää ensi-iltaan on suora kopio yhdestä ja tietystä elokuvasta, jota en kuollaksenikaan saa palautettua mieleeni. Jos olet nähnyt seuraavan kaltaisen filmin aiemmin, olen kiitollinen vinkistä: ennen teatterinäytelmän ensi-iltaa yksi näyttelijöistä estyy, jolloin rooliin palkataan ujo naispuolinen amatööri, jolla alkaa olla vipinää pääroolia esittävän häntäheikin kanssa, joka vie naisen muun muassa katsomaan sairasta äitiään, minkä jälkeen he paneskelevat, minkä jälkeen syntyy väärinkäsityksiä, joiden takana on hän, jonka alun perin piti näytellä naisen roolia.

Jos tällainen elokuva oli jälleen tehtävä, miksi ihmeessä teemaksi piti valita Romeo ja Julia? Shakespearen legendaarisin on loppuun kaluttu pelkästään romanttisten komedioiden piireissä: näyttelipä joku kuinka hyvin tahansa näyttelijää näyttelemässä Romeon ja Julian traagisimpia kohtauksia, on lopputulos lattea melkoisella todennäköisyydellä. Häpeällisyyden puolelle mennään, kun päähenkilöt kertovat tarinasta "syvällisiä tulkintoja", joita voi arvostaa vain yläasteen äidinkielenopettaja.

En silti vihaa tätä roskaa kliseiden vuoksi. Itse asiassa elokuva onnistui viihdyttämään alussa, sanotaanko nyt kahden tähden arvoisesti. Laura Birn on sympaattinen, suloinen ja uskottava paniikkihäiriöistä kärsivänä repliikkien kuiskaajana, josta leivotaan uusi Julia. Romeon tulkitsijana kukkoileva Mikko Leppilampi on komea veijari ja niin ikään kiitettävän luonnollinen näyttelijä. Teatterin lavastaja on kolmas tärkeä hahmo ja häntä näyttelevällä Elina Knihtilällä on karismaa ja komedia hienosti hallussa. Muistakaan näyttelijöistä kaikkia ei kannattaisi viedä saunan taakse. Mutta eipä ole väliä näyttelijöillä, kun kuvattavaksi on päätynyt käsikirjoituksen ensimmäinen luonnostelma, jossa sellaisten käänteiden kuin "näyttelijän estyminen" kohdalla lukee vain että "jos se hyppäis... sitte sattuis?".

En usko, että mistään, mikä filmissä toimii, tulisi antaa kiitosta Lepälle, jonka kädenjälkeä voi kuvata vain laiskaksi. Tapahtumat sijoittuvat kahdeksalle päivälle. Katsojille ilmoitetaan aina kun päivä vaihtuu, sitten nähdään lisää poukkoilevaa saippuaoopperaa, jossa luonnolliset näyttelijänsuoritukset yhdistyvät supisuomalaiseen ylinäyttelemiseen jopa samoissa kohtauksissa. Leikkaus ja tapahtumien rytmitys ovat täysin pielessä, jaarittelevien sivujuonien merkityksestä ei ota tolkkua. Musiikin käyttö maalaa mieleen eläväisen kuvan Lepästä googlettamassa hakusanoilla elevator music warez.

Elokuvan viihdyttävin kohtaus sijoittuu karaokebaariin. Hetki on hempeän romanttinen, joten emme kuule esimerkiksi "Tsingis Khania", vaikka yksi hahmo kertoo menevänsä sitä laulamaan. Kun Leppilampi tarttuu juopporäkälän mikrofoniin ja alkaa vetää selvästikin studiossa nauhoitettua ylituotettua sokeribiisiä kuin Justin Timberlake, nauroin niin että vesi valui silmistä.

Voi, olisipa naurattanut muulloinkin. Mutta ei hymyilytä hullunhauska hahmokaarti, itkun puolelle vievät yksin päähenkilön äiti ja sisko. Ensimmäinen on niin överiksi vedetty elitistikana, että visionääri olisi palkannut rooliin drag queenin. Synkkä goottihenkinen sisko taas on jotain sanoinkuvaamattoman raivostuttavaa: kimma on mustalla ja valkoisella meikattu, mutta goottisielun sijaan hänessä asuu Salatut elämät –hahmo, joka lausuu aikuisten oikeasti sellaista sontaa kuin "siistii jos suolia valuis ja kuolis, jee!". Jos arvoisa lukija ei vieläkään usko, että Leppä on hukannut pallon, niin tässä tulee viimeinen silaus: elokuvassa on myös kummituksia, kaksi sohvaan kiinni kirottua perusjätkää ja yksi irtopää, joiden olemassaoloa kukaan muu hahmo ei ihmettele, joiden dialogi on suoraan kotimaisesta sketsisarjasta ja joiden näyttelijöillä ei tällaisia surkuhupaisuuksia lausuessa pidä edes pokka.

Elokuva kestää kaksi tuntia. Puolessa välissä alkoi armoton nuokkuminen. Tuijotin eteenpäin, tunsin kuinka aivokudos puuroutui. Suunnittelin lähtöä, mutta ajattelin että piruako tässä, töissähän minä olen, illan toisen elokuvan alkuunkin on tunti. Ensi-ilta lähestyi ja touhu eteni puskafarssiksi. Eräs hahmo tahtoi lohduttaa ja päteä ja kysyi siksi päähenkilöltä: oletko kuullut, että Titanicin orkesteri soitti viimeiseen hetkeen saakka? Kun se toinen vastasi, että ei ole tällaisesta kuullut, tunsin kunniani ala-asteelta pois selvinneenä ihmisenä niin verisesti loukatuksi, että kävelin salista ulos, mitä en edes kerran vuodessa tee.

Onko maapallo pyöreä? Onko Perttu Leppä uusi Timo Koivusalo?