Lights Out on alunperin mainio lyhytelokuva. Hahmo seisoo varjossa. Se katoaa, jos laitat valot päälle. Jos räpsytät valoja, se palaa, katoaa, palaa - nyt se on vieressäsi ja tuo on peppu! Kestoa on vajaat kolme minuuttia. Loppuun mahtuu vielä simppeli, hupaisan hyytävä shokki, joka jää paremmin mieleen kuin räpsyttely. Osaat jotakin? Tee tempulla rahaa, niin saat ohjata jatko-osan hittileffamme esiosalle - näin Hollywood on puhutellut ohjaaja David F. Sandbergiä, joka täyspitkän Lights Outin jälkeen ohjaa Annabelle 2:n.

Epävakaa keski-ikäinen nainen menettää aviomiehensä, eikä kerta ole ensimmäinen. Hänen kouluikäinen poikansa kärsii unettomuudesta. Jokin on pahasti pielessä, joten poika turvautuu siskoonsa, joka asuu omillaan. Hämmentävintä tilanteessa on se, ettei poika saa kyläillä siskonsa luona, vaan lastensuojeluviranomaiset vedetään heti mukaan, vaikkei sivujuoni johda mihinkään. Samoissa ympyröissä hahmot yhä pyörivät. Sisko muistaa kokeneensa kummia, joten hän päättää tutkia asiaa, joten hän törmää laatikolliseen todisteita ja mysteerin rippeet haihtuvat. Jokin vaanii varjoissa ja taustatarinaan kuuluu kliseistä mielisairaalamystiikkaa. Lyhytelokuvan viimeisiä sekunteja ei haasteta.

Noin yksi kohtaus hyödyntää räpsyttelyideaa kutkuttavasti. Kun perinteinen mörkö rynnii päälle valojen vilkkuessa, näemme hirveitä valon aikana, mutta pelkäämme pimeyden edustamaa tuntematonta. Tässä tapauksessa örkki liikkuu näkymättömänä minne haluaa juuri valoisuuden aikana. Tämä on pieni, näppärä, hämäävä, turvallisuuden tunteeseen vaikuttava psykologinen temppu nimenomaan silloin, kun valo räpsii rytmikkäästi. Pääasialliset kauhut ovat tuttua tavaraa: omakotitalossa kävellään taskulampun kanssa shokkeja odotellessa. Hirviö haihtuu valoisina hetkinä, paitsi että välillä valo satuttaa sitä kuin vampyyreitä. Vai niin.

Saippuasarjanäyttelijät yrittävät. Saatoin projisoida heihin omia epäonnistumisen tunteitani, sillä tunsin sääliä, kun materiaali oli siedettävää, mutta hengetöntä ja tylsää. Leffa on hyvin lyhyt ja selittely muuttuu tahattoman koomiseksi. Siskon ja hänen poikaystävänsä suhde vaikuttaa lupaavalta, jos omaamme hyvää tahtoa, mutta se onkin luonnosteltu fantasia, jossa muotisänkimies sanoo aina oikean asian ja odottaa kuuliaisesti neitiä, jonka on päästävä eroon "menneisyyden aaveista". Äidin ja mörön suhde herättää odotuksia. Teoriassa tämä on tarina, jossa äidin hulluudesta kärsineet lapset pääsevät viimein yliluonnollisen totuuden jäljille, mutta aikaa on vain vihjailuun ja suoriin selityksiin. En kyennyt maalaamaan mieleeni kuvaa siitä, mitä hahmojen elämä oli ennen kauhuja.

Koetan olla avulias. En ole kyllästynyt demonikauhuun, vaan nautin suuresti molemmista Kirotuista. Ne ovat niin ammattitaitoisia, että pari ylimääräistä omaperäistä ideaa tekisivät niistä lajityypin klassikoita. Minuutin taustatöitä tehtyäni oletin, että Lights Out on vastaava kriitikoiden suosikki kuin The Babadook. Ehkä se on. En muista kohutusta Babadookista mitään; muistijäljen jälkihaju lopetuksesta leijuu alitajunnan perukoilla. Näillä leffoilla on pieni oma idea ja nykyohjaajat osaavat imitoida edelläkävijöiden säpsähdyttäviä kameratemppuja ja pistää vähän uhkaavaa rapinaa ensin oikeaan ja sitten vasempaan takakaiuttimeen. 34-vuotiaana vaadin, että idea kiehtoo (kiehtova törkyroska voi olla jännempää kuin laatu!), tai että draamapuoli toimii siten, että jo hahmojen vuorovaikutus viihdyttää. 10 vuotta sitten Lights Out olisi mennyt läpi ja 16 vuotta sitten olisin vetänyt peittoa naamalle laskeutuvana yönä.


Alkuperäinen lyhytelokuva: