Jos komedia osaa kääntää eduksi sen, ettei karismapommi tyyliin Arnold Schwarzenegger tai Dwayne Johnson ole lahjakas näyttelijä, tokkopa se muuta koukkua tarvitsee. Robbie Weirdicht (Weirdicht = Outomuna) oli kouluaikoina nolo laarditynnyri, jota kiusattiin julmasti. 20 vuotta myöhemmin hän on Johnsonin näköinen pumppu, joka tottelee nimeä Bob Stone. Kärsiikö Bob alemmuuskompleksista? Urakoiko hän salilla, jottei kukaan hänelle aukoisi? Mietipä sitä. Hän on yhä pirteä ja nolo ponibroidi. Koska hän näyttää Johnsonilta, hän voi olla mitä haluaa ja tytötkin tykkää. Toisaalta hän on kova tappelija – ja salainen agentti. Kun hän höpäjää näistä asioista vanhalle kaverilleen, hän vaikuttaa salaavan jotakin, mutta mitä? Muiden agenttien mukaan hän on mielipuoli. Johnson ei ole uskottava ihminen, mutta hän on hauska epäuskottavana elokuvahahmona, josta ei ota tolkkua.

Kevin Hart näyttelee sitä kaveria. Hart on aikamme suosituin rääväsuinen afrojokeri ja kunniaksi heimon perinteille: hän on hilpeä myös niin sanottuna normaalina heppuna. Kouluaikoina Calvin oli rakastettu urheilutähti ja reilu sälli, pienempien puolustaja. Hän ei ole sittemmin kasvanut puolta milliä. "Bob" on häntä 40 senttiä pidempi ja leveämpi. Calvinilla on kaunis vaimo ja työpaikka toimistolla, joten Hollywood-logiikan mukaan hän on luuseri, joka tuntee olevansa jumissa. Agenttipuuhista hän ei innostu alkuunkaan. Bob vetää hänet mukaan jauhaen soopaa ja on mahdotonta väittää vastaan, sillä Bob ei kuuntele.

Kirjoittajien kyvyillä on rajoitetusti merkitystä. Mieleeni ei jäänyt vitsiä, jolle voisin suusanallisesti tehdä kunniaa. Johnsonin ja Hartin vuorovaikutus sähköistää rutinoituneen materiaalin. Se on johdonmukainen tyylivalinta, ettei leffa kiirehdi "huipentumasta" (paukuttelusta tai provokaatiosta) toiseen: kohtaukset ovat luonteeltaan sketsimäisiä. Idea on aina se, että naamaa vääntelevä Calvin yrittää sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen. Kun hän ensi kertaa hyväksyy, että hänen on autettava sonniagenttia, seuraava kohtaus kääntyykin taas kouluaikaisten vääryyksien muisteluun ja sonni vaikuttaa vasikalta.

On reilua huomauttaa, etten ole varma, olivatko Mr. Bean ja herra Papunen kouluaikaisia lempinimiäni nolon käytökseni vai outomunani vuoksi, mutta ei tämä draama ole: Bob Stonen mielipaha on samaistuttavaa etäisimmällä mahdollisella tavalla. Leffa on tähtivetoista puhdasta humpuukia, joka tulee jättää väliin, jos et olisi valmis ripustamaan puuliiteriinkään julistetta Johnsonin leveästä, syystäkin itsetyytyväisestä virneestä. Matala ikäraja pitää ylilyönnit alilyönteinä: ainoan verkkokalvoille syöpyvän visuaalisen vitsin löydät trailerista alapuolelta. Voin kuvailla toimintakohtauksia asiansa ajaviksi ja lopputekstien fonttia ammattitaitoiseksi.

Vitsistä nimeltä Bob imetään mehut, joten jatko-osa olisi virhe. Se on kaunista, että Johnson ja Hart aikovat jatkaa yhdessä. Jo sillä on arvoa, että Johnson on isoin ja Hart pienin koomikko Hollywoodissa: esimerkiksi semiplösö Seth Rogen ja seminilkki James Franco eivät luontaisesti vertaudu Ohukaiseen ja Paksukaiseen tai Pekkaan ja Pätkään. Jos Johnson näyttelee tulevassa Jumanjissa perinteistä seikkailijaa ja Hart täydellisen epäuskottavaa kiljuvaa pygmiä, hymyilisin takuulla, vaikka kokonaisuus kerjäisi yhtä tähteä. Tällä asenteella läpi menee monien komediaparien pakkopulla ja Central Intelligence on korvapuusti.