Steven Spielberg pohti aikanaan, pitäisikö hänen ohjata Harry Potter -elokuva, johon tiivistyy useampi kirja. Hän kukkoili lopulta, että projekti on liian helppo: Potterista tulee hitti sormia napsauttamalla ja hänellä on ikääntyessään velvollisuus kertoa kunnianhimoisia tarinoita. Hänen puolustuksekseen on sanottava, että hänen seuraava projektinsa oli A.I. Tekoäly, joka vaatii useamman katselukerran. Palataksemme nykyhetkeen: prööt! Heh, pierua pukkaa! Jättiläinen pieree itsensä ilmaan! Toivottavasti mukana on lisääkin pieruja! PRÖÖÖT! Aah hah ha ha haa!

Iso kiltti jätti on Spedebergin huonoin elokuva heti Terminaalin jälkeen ja Terminaali sentään maistui motivaatiolta. Parhaan arvaukseni mukaan Spielberg on ottanut Roald Dahlin klassisen lastenkirjan ja heittänyt sen isolle kankaalle sellaisenaan välittämättä taidemuotojen eroista, hukaten jotakin olennaista. Kirja on parisataasivuinen, mutta leffa haisee siltä, kuin Tammen kultainen kirja olisi venytetty kahteen tuntiin väkivalloin.

Jätti on vekkuli. Tuore Oscar-voittaja Mark Rylance ja animaatiomestarit ovat luoneet herttaisen koipeliinin, jota on mielenkiintoista silmäillä ensimmäisen tunnin jälkeenkin, vaikkei tarina ole alkanut. Fotorealistinen se ei ole, mutta tyylilaji on keijupölyfantasia ja Rylancen (liikuttelemissa) silmissä on sellaista tarkoituksellista sumua, että hahmo vaikuttaa näkevän tehosteitakin maagisempaan tuonpuoleiseen. Jätti sakoilee senoissaan. Suosittelen äidinkieltäsi, vaikka kielipäätä löytyisi: kyseessä on hyvin pitkälti animaatio ja pidin kekseliästä suomenkielistä sönkötystä leffan parhaana piirteenä. Lapsikin voi tuntea olevansa jättiä fiksumpi rajatuilla tavoilla, vaikka jätti on mysteeri koko perheelle. Jos elokuva olisi mestariteos jo näillä eväillä, myös Warcraft olisi sellainen.

Jätti keräilee ja sekoittelee unia lahjoittaakseen niitä ihmisille. Alkuperäinen nimi on The BFG ("Big Friendly Giant") ja ihmisiä ammutaan valopallotorvella, joten Doom-fanit virnistelkööt. Kun orpokodissa asuva yökyöpeli Sophie (suomeksi Sohvi) bongaa jätin, se kärrää hänet jättien maahan, jottei tyttö lavertelisi. Kiltti jätti syö vain liejuisia kurkkuja, mutta häntä suuremmille örkeille maistuvat ihmiset. "Jättien maa" on käytännössä kesämökki, jonka pihalla ilkimykset röhnöttävät. Ne ovat neljävuotiaan tasolle jämähtäneitä tolvanoita, jotka pelkäävät jopa vettä.

Jos tyttö tuumaisi, että paukautetaan pahiksia pahalla unella, leffa kestäisi 80 minuuttia ja olisi ihan kiva, yhdentekevä lasten huvitus. Kaksi yksinäistä sielua ystävystyy nopeasti ihmetellessään unipalloja runollisissa merkeissä ja väistellessään röyhkeintä räyhäjooseppia. On käsittämätöntä, että tähän päälle tarvitaan puolen tunnin sivujuoni, joka on luonteva kuin Tom Bombadil ja Konnun puhdistus, jos Bombadil olisi piereskellyt ja Kontua ei olisi aiemmin edes mainittu. Elokuva ei kertakaikkiaan voi/saa esitellä uutta juonta enää loppumetreillä. Se on tarpeetonkin: se mahdollistaa pari kätevää sekuntia, mutta koostuu hitaasta hassuttelusta. Tytön ja jättien suhteet eivät sen aikana kehity. 20 sivun kuvakirjassa deus ex machina -sekoilu menisi läpi; sitä en muista, miten lahjakas on Dahl.

Kun kiltti jätti vie läpimärän tytön hieman liian lähelle tulta hänet kuivatakseen, hetki ei ole uhkaava, sillä jätti pitää sormiaan liekkien ja suojattinsa välissä. Tämäntällainen on aistikasta ja sielukasta kuvakerrontaa. Olisipa tarina, joka kertoa. Jos normaalikokoinen pappa puhaltelisi hallusinogeenejä ihmisten makuuhuoneisiin, kidnappaisi pikkutytön ja pieraisisi muurahaispesään häätääkseen roskaväen terassiltaan, pointti olisi mikä?