Ufomiehet voitettiin 20 vuotta sitten. Ihmiset eivät sodi enää keskenään, vaan uljaampi maailma on rakennettu muukalaisten teknologian avulla. Ainoaa ehjää jättialusta ei tosin tutkittu, koska sen omi viidakkoveistä heiluttava afrikkalainen päällikkö Mututu N'Tuma. Kun sähköt pärähtävät päälle, valkolaiset kutsutaan paikalle toteamaan, että alus on lähettänyt hätäsignaalia avaruuteen 20 vuotta. Ne tulevat taas! Ei hätää: Mututu tietää asioita ja pari huru-ukkoa saa jälleen telepaattisia vinkkejä, joten ei muuta kuin tulkitsemaan. Hyökkääjien emoalus on niin iso, että se ei laskeudu maapallolle, vaan telakoituu siihen, mutta ehkä niitä on taas mahdollista koijata.

Vuoden 1996 katsotuin elokuva Independence Day on suhteellisen uskottava tieteisfantasia. Useimmat eivät kiinnitä huomiota fysiikan lakeihin ja sen sellaiseen satuiluun, vaan hahmoihin, jotka olivat samaistuttavia kuin Emmerdalessa ja Salkkareissa. Hahmot ehtivät hämmentyä, joten katastrofilla oli painoa. Jatko-osan pitäisi olla ennätyksellisen kypsä tehdäkseen vastaavan vaikutuksen nykyään. Se ei edes yritä. Hyvä, sillä ohjaaja Roland Emmerich on kyllästynyt katastrofielokuviin: 2012 oli turhauttavan innoton lässähdys. Uusi uhka on tiivis toimintatykitys, jossa kaikki vaikuttaa tapahtuvan iltapäivässä. Hahmokaarti poukkoilee kuuhun ja takaisin ja vain tärkeimmässä tulituksessa viipyillään.

Saattaisin leffaa jopa suositella, jos se olisi Will Smith, joka pissii emoalukseen huutaen woo-hoo. Hän on puuttuva pala. Jeff Goldblum ei tee paljoa, mutta mies on aarre. Hänen "näyttelemänsä" neurootikko on valmistautunut sotaan 20 vuotta. Työ paljastuu turhaksi, joten hän aukoo silmiä - tahdon hänet elävänä pulloon. Mainittuja huru-ukkoja ovat ex-presidentti Bill Pullman ja Brent Spinerin tulkitsema tiedemies, joka on maannut 20 vuotta koomassa. Muukalaiset ovat koskettaneet kummankin mieltä. Pressasta on tullut vapiseva partareuhka, joka ryhdistäytyy vähitellen. Spiner vain pomppaa ylös takapuoli paljaana ja kikattaen, ryhtyen vähän pelastelemaan maailmaa.

Smith jäi kotiin, joten hävittäjäpilottien osuus on nuorten nukkejen harteilla. Aidon Hemsworthin veli Liam Hemsworth oli käyttökelpoinen mustassa komediassa The Dressmaker näytellessään yhden nuotin poikalelua. Tiivis spektaakkeli tarvitsee tähden, joka vakuuttaa olevansa alfa ja pääherkku valopallopilvessäkin. Sekunda-Hemsworthin hahmo on väitetysti ollut rämäpää, jollaisia tykkäämme seurata, mutta hahmonkehitys tapahtui ennen elokuvaa. Kollega vetää häntä turpiin? Hän virnistelee: hän ansaitsi sen! Avaruusolentoja pitää harhauttaa? Hän tekee sen virnistellen: on hauska päivä kuolla! Vika ei ole virnistelyssä, vaan virnistelijässä. Sedätkin spedeilevät, mutta he myös löytävät tarinasta jotakin, mihin he uskovat.

Noin jokaiseen viiteen minuuttiin mahtuu hölmöilyä ja sehän on jo elämys. Pääpiirteissä ei ole epäselvyyksiä: toimijat ilmaisevat mitä he yrittävät. Kestoa on puoli tuntia vähemmän kuin viimeksi, mutta siviilienkin näkökulma avautuu, sillä Goldblumin hahmon pöllähtänyt faija huristelee alieneita karkuun tuhatta ja sataa. Sci-fihömppä on monipuolisempaa kuin (näkemäni) mainokset paljastivat, ja se on jännä tunne, kun leffaa ei ole vielä nähty. Uusi uhka on lähes hieno naurettavan huono elokuva. Tavallistakin laiskempi yritys alustaa jatko-osaa ja nuorten näyttelijöiden kyvyttömyys nähdä mitään vihreän kankaan edessä nakertavat ns. v***u jee -fiilistä. Tällaisten leffojen pitää tuntua siltä, että ne antavat kaikkensa. Kun Smith ja Goldblum viimeksi makeilivat sikarit suussa, hetkessä oli vastaavaa ylväyttä kuin mehun juomisessa hikisenä, kun olet henkilökohtaisesti tuhonnut avaruusolennot (lapsena, leikisti).