Brooklyn kisasi kolmesta Oscarista. Elämän pitäisi olla tarkalleen sellaista, kuin elämä on elokuvan ensimmäisellä puoliskolla. Eletään 50-lukua. Nuori nainen muuttaa köyhästä Irlannista New Yorkin Brooklyniin, kun pappi järjestää töitä. Saoirse Ronanin näyttelemä Eilis on taipuvainen suomalaistyyppiseen elämäntapamasennukseen, mutta verrattain yksinkertaisessa maailmassa kiltti ja fiksu tyttö voi jatkaa polullaan ja kukoistaa. Muut naiset ovat avuliaita ja sillä tapaa pisteliään vitsikkäitä, että he vaikuttavat vilpittömiltä. Koti-ikävä kalvaa, mutta oho: se pappi on Jim Broadbent. Viis dialogista. Broadbent vilauttaa naamaa ja on miellyttävämpi miespuolinen auktoriteetti kuin kaikki tapaamani miehet ovat yhteensä. Kaikki takuulla muuttuu paremmaksi.

Eilis rakastuu Super Marioon strategisessa vaiheessa. Hänestä on kehittymässä suoraselkäinen rotunaaras, joka kelpaisi porvarillisiin piireihin, mutta lempeä ja yksinkertainen italialainen putkigigolo on kelpo sulho, kun ujo tyttö tarvitsee tunnesiteen uuteen kotimaahan. Elämä osaa yhä musertaa. Juuri siksi tämä on vielä sitä mainostamaani täydellistä elämää. Murheet pitävät aistit terävinä ja sielun nöyränä.

Mutta voi hitto. Leffa onkin naisten yksinoikeus - tyyliin Twilight ja Bridget Jones. Ei ole olemassa oikeaa puolisoa ja kohtaloa, vaan sankaritar kelpaisi kahdelle eri tavalla lupaavalle kosijalle. Eilisin jossitellessa fanit ehtivät tilata t-paidat ja julistaa, kumman pojan leiriin he kuuluvat. En väitä alkupuolta realistiseksi. Se on kiiltokuvamaista, lämminhenkistä, melankolista satua kuin mummon muistelmat: asiat sutviintuvat kuin kohtalon johdatuksesta. Se kuulostaa hyvältä, että päähenkilö kytkee pois autopilotin. Se on biologiaa, että hän pohtii vaihtoehtoja. Se on perusfiksun katsojan narsististen päiväunien mukailua, kun elokuva toteaa, ettei sankari ole kaunein kaikista, mutta palkitsee hänen vahvistuvan itsetuntonsa sonnivalikoimalla. Valinta on tunnetusti tosi vaikea, voi parkaa.

Olen miedosti kyllästynyt esineellistäviin, epätasa-arvoisiin tarinoihin, joissa on kaksi könsikästä daamille, jumalallinen kaunotar kauhealle peikolle tai paljon hutsuja James Bondille. Olen vielä astetta kyllästyneempi, kun tarina ansaitsee Oscar-ehdokkuuden ilman erikoisia ideoita.

Pojat ovat rekvisiittaa. Eilis valitsee käytännössä kotimaiden väliltä. Kumpikin vaikuttaa asiallisemmalta naisen kuin tytön silmin. Sivuhahmoja on kahden elokuvan tarpeiksi, joten lyhyt leffa joutuu ilmoittamaan hätiköiden, että näitä tässä kiinnostaa jo avioliitto, tai että tuossa on vanha akka, josta kukaan ei tykkää. Kerronta kolisee onttouttaan, kun esimerkiksi akan viimeistä kohtausta väitetään merkitykselliseksi. Hänellä oli noin kaksi kohtausta!

Seurasin ensimmäistä puoliskoa tippa silmässä ja haikeasti hymyillen. Tunnelmien virittely vihjaillen on eri asia kuin vahva tarinankerronta, ja hyvin tunnelmallinen ja tunteellinen elokuva on, kunnes tarina tulee tielle. Kun vanhat, kodittomat irlantilaiset duunarit osallistuivat joulujuhlaan irlantilaisten kansoittamassa Brooklynissa, leffa vaikutti rakentavan kokonaisuutta, jota se ei varsinaisesti rakenna. Katsoja saa askarrella lausunnon siirtolaisuuden historiasta päässään, mutta häntä ei palkita.

Ronan on vakuuttava ja viehättävä varautuneena, avautuvana neitona, mutta menetin otteen hahmosta, kun tarina menetti otteen selkeästä moraalista. Oletettavasti päähenkilön ristiriitaiset ajatukset ovat pääasia alkuperäisromaanissa, mutta elokuva jättää ne rivien väliin. Jos katsot samantapaisen, hyvin tehdyn, hienovaraisen leffan lukuisia kertoja ja keksit joka kerta itse, mitä päähenkilön päässä tarkalleen ottaen tapahtuu, on mahdollista, että käsite hienovaraisuus muuttuu vitsiksi. En minä ihmisistä mitään tiedä! Selitä minulle vaikkapa kevytkenkäisyyden toimintaperiaate, äläkä saarnaa kuorolle.