Ihminen ei käynyt kuussa. Tv-lähetys lavastettiin studiossa, jos uskomme tietäjiä (kuten sukulaisiani). Tuore paljastus on se, ettei kuvauksista vastannut Stanley Kubrick, vaan huumeluolassa asuva taidehippi, jonka edellisessä filmissä punkero taisteli painovoimaa vastaan trampoliinilla. Juoniva CIA koetti ottaa yhteyttä Kubrickin edustajaan Lontoossa, mutta neuvotteluihin eksyikin paikallinen luuserimanageri, joka haistoi rahan ja päätti vetää amerikkalaisia nenästä.

Moonwalkers on muutamat naurut tarjoava farssi, jonka iso ongelma on se, ettei perusideasta irtoa huumoria juuri lainkaan. Jenkit tilaavat videon kuukävelystä, joten brittihipit yrittävät tehdä sen huolimatta muista ongelmista (ja tarjolla olevasta päihde- ja tissimerestä). Kuukävelyn poliittista merkitystä painotetaan ja lavastus on viime hetkellä keksitty varotoimenpide, joten sitä luulisi, että tarina kirjoittaa itsensä tästä eteenpäin. Joutuvatko hörhöt lavastamaan kävelyn suorassa lähetyksessä maailman ihmetellessä ja herrojen pureksiessa kynsiä?! Eivät. Tuo oli vain ennakko-odotukseni, ja on aina kiusallista, kun tahtoisin kirjoittaa niistä enemmän kuin lopputuotteesta.

Rupert Grint näyttelee kehnon rock-bändin velkaantunutta manageria. Kuvailin Vesku Loiria kerran homeiseksi päärynäksi, ja samalla lämmöllä väitän Grintin näyttävän härskiltä muikulta, joka on vetänyt kokaiinia koko pienen ikänsä. En ole nähnyt velikultaa juuri muualla kuin Harry Pottereissa, mutta ei kestänyt kauaa tottua ajatukseen, että Ron Weasley on päättöjuhlien jälkeen unohtanut taikatemput ja päätynyt narkomaanin kämppäkaveriksi slummiin. Jätkä vilpittömästi koettaa päteä. Saatavia perivät gangsterit uhkaavat viedä häneltä genitaalit, joten pahoille teille hän päätyy. Bloody hell!

Ron Perlman näyttelee pysäyttämätöntä CIA-gorillaa, jota muistot Vietnamista vainoavat. Kun muikku esittelee hänelle partasuun ja kutsuu sitä Kubrickiksi, salkullinen seteleitä vaihtaa omistajaa. Tempun paljastuminen CIA:n johdolle ei olisi kenellekään terveellistä, joten kiinni jäätyään muikku suosittelee agentille toista ohjaajaa. Gangsterit ovat yhä muikun jäljillä ja raketti on jo ilmassa, joten tunnelmat tiivistyvät takuulla - tai sitten eivät. Kuufilmin valmistelu on muodotonta sähellystä.

Se on onttouden huippu, kun manageri tuumaa, että peitetarinana voisi toimia musiikkivideo. Hänen bändinsä unohtui jo. Leffa ei esittele nuuskivia toimittajia (tms.), eikä taustahippejä kiinnosta mitä on tapahtumassa, joten ei ole ketään, jolle suunnata peitetarina. Jännitteet rakentuvat CIA:n ja gangstereiden riehumisten varaan. Ammuskelukohtaukset ovat kohtalaisen huvittavia, koska ne ovat sekä raakoja että tarpeettomia. Tämä on klassista kerrontaa, jota teinipojat harrastavat, kunnes he osaavat jotakin ja alkavat filmata valomiekkasketsejä YouTubeen. Mutta ei olla liian ilkeitä esikoisohjaaja Antoine Bardou-Jacuetille. Hän ei hukkaa näyttelijöiden luontaista karismaa, ja pirteä outoilu, kuten pauke ja harhanäyt, katkaisevat ponnettoman tyhjäkäynnin aika ajoin.

Jäi se harmittamaan, ettei potentiaalia ole kunnolla edes tunnistettu. Trainspottingista karanneiden mänttien ja Rambo-Perlmanin kulttuurieroista saadaan vain hieman huumoria irti ennen tekemällä tehtyä hippikartanovaihetta. Kun kuukävelyn lavastus on mainittu, sitä luulisi, että hullut salaliittoteoriat ja niiden ystävät ovat läsnä tunnistettavana teemana.