Katsoin hiljattain väittelyn, jossa kokematon virnistelevä nilkki, taitava tyyni nilkki ja uniikki peräreikä Donald Trump mölisivät päällekkäin kuin marakatit voittaakseen presidenttiehdokkuuden. En suostu kuvailemaan epäuskottavaksi elokuvaa Our Brand is Crisis, jossa kampanjapäällikkö Sandra Bullock pyllistää ehdokkaalle, kun hänen oma ehdokkaansa yrittää kirjaimellisesti ohittaa vastustajan hengenvaarallisessa linja-autorallissa. Leffat tahtovat kokeilla visuaalista kerrontaa. On "symboliikkaa". Tarina, joka näin kerrotaan, on suurpiirteinen, mutta on se melko hillittykin muuhun maailman menoon verrattuna.

Bullockin hahmo "Calamity" Jane Bodine on suoriutunut kunnialla monista korkean profiilin kampanjoista Yhdysvalloissa, mutta virheitäkin on tehty. Nainen on vetäytynyt korpeen ja omaan omituisuuteensa. Kun Boliviassa järjestetään presidentinvaalit, amerikkalainen tiimi kutsuu hänet tositoimiin. Jane ei tarvitse tätä keikkaa, mutta häntä motivoi se, että vastaehdokkaan kampanjaa vetää hänen arkkivihollisensa, jota näyttelee Billy Bob Thornton. Paikan päällä vuoristoilma vie mehut Janesta, mutta tietyllä hetkellä hän terävöityy kuin Hulk Hogan ja pistää ranttaliksi. "Tahraantuneen sankarin paluu" on kliseenä yleisluontoinen, mutta showpaini muistui mieleeni, koska sekä siinä että politiikassa yritetään voittaa pölvästien suosio halvoilla, tunteisiin vetoavilla tempuilla.

Leffa ei korosta ihmisvihaa liikaa, vaan toteaa, että moni politiikkaa seuraava pulliainen koettaa tehdä fiksun valinnan. Yhtä selkeästi huomautetaan, ettei vaaleja voiteta ajattelevien ihmisten äänillä. Boliviassa korruptoituneet, valehtelevat ehdokkaat pussailevat vauvoja ja koettavat väkisin vääntää suupieltä ylöspäin. Janen brändi on kriisi. Hän ei myy asiakastaan yleispätevänä fantasiana, vaan vakuuttaa, että hänen ehdokkaansa - jäykkä mulkvisti - on ratkaisu mielikuvakriisiin. Nälkiintynyt leijona tahtoo syödä lihavan possun? Jane myisi leijonalle ajatuksen, että possu on kaveri, joka opettaa syömään matoja. Jane saattaisi huomauttaa, että se taisi olla se läpimätä Scar, joka väitti, että possu on leijonille ravintoa. Jane ei välitä vähääkään, jos gallupsuosiosta sulaa puolet, kun Timo... eikun Pumba viimeinkin pääsee hallitusvastuuseen.

Vai välittääkö? Hahmo on mitä sattuu. Hän on terävä ja kokenut ja sekaisin ja päihteille perso. Jos se alleviivataan, että hän vain tekee työtään, on aika vihjata, että ehkä seuraamukset vaivaavat häntä. Thornton vaikuttaa pahalta Samu Sirkalta, joka esittää loukkaavia ja manipuloivia monologeja mietteliäälle sankarittarelle. Bullock saa hahmonsa toimimaan, koska hän on tähti. Hän ei lähde nollasta yrittäessään väittää, että yli viisikymppinen muori on sekä auktoriteetti että söpön tyttömäinen höppänä. Sanoivatpa parempien silmälasien omistajat mitä tahansa, Bullock on mielestäni restauroitu näyttävästi ja näin takuulla otsaviivojen liikkuvan ainakin lähikuvissa. Elokuva toimii, kunhan hyväksymme, ettei poliittinen satiiri ole romanttisia komedioita ratkaisevasti kypsempi. Kyseessä on melko erikoista hömppää.

Veikkaanpa, että tekijöillä olisi varastossa hitusen lisää. Ihan hitusen: sen verran, että pyllistysrallin tilalla saattaisi olla pari ylimääräistä helposti ymmärrettävää repliikkiä politiikan varjopuolista. On kiehtovaa pohtia vähintäänkin sitä, miten - öh - fiksuna katsojaa pidetään. Manipuloinnista on puhetta ja samaan aikaan yksinkertaistettuja lausuntoja myydään meillekin herjan heiton varjolla (kuten minäkin teen lukijoille viikosta toiseen). Toisaalta tällainenkin leffa on liian raskas opettaakseen mitään sankareille, jotka innostuvat Trumpin ankkalinnamaisen kärjistetystä propagandasta. En kritisoi niinkään mitään näkemääni, kuin sitä, mitä en nähnyt: aiheen puolesta leffa voisi olla yhtä puhutteleva ja liikuttava kuin (parhaan elokuvan Oscarin vienyt) Spotlight.