Yli sataosaiseen kirjasarjaan perustuva Goosebumps heittää maisemiin noin sata kliseistä hirviötä heti ensimmäisessä osassa. Luottamukseni siihen on vähissä, että Hollywood osaa pullauttaa ulos uuden Gremlinsin, mutta sata koomisesti vilahtavaa kummajaista kuulostaa sujuvammalta modernilta viihteeltä kuin leffauniversumin alku? Kunhan tekosyy on esitelty, nurkan takaa saattaa hypätä ihmissusi, avaruusolento, tappajapuudeli tai jättiläishyönteinen ilman erillistä varoitusta tai ideaa. Leffa on huvittava. Goosebumps ei tapa uskoa elokuvataiteeseen puukkomurhaajan tehokkuudella, vaan munimalla päähäsi matoja, jotka jatkavat uskon syömistä.

Satoja miljoonia kirjoja myynyt R.L. Stine on oletettavasti tehnyt kauhukliseistä paitsi nuorille sopivia, myös itsensä näköisiä. Elokuvassa Stine on Jack Blackin tulkitsema erakko, joka on vanginnut synkän mielikuvituksensa kirjoihin. Voi ei, kirja avataan! Jos kirjat sisältävät näin vaarallisia ideoita, kannattaisiko ne polttaa? Leffa väistää tämän ansan, eikä asetu Hitlerin kaltaisten fundamentalistien puolelle: kirjat ovat tarpeellisia toimiessaan örkkivankiloina. Tyrmien menetys tarkoittaa sitä, että Stinen on keksittävä uusi tarina, johon kaikki monsterit kuuluvat. Tämä on herkullisen noloa. Kuka uskoo, että tavalliset studiopomojen ruoskimat kirjoittajat keksivät johdonmukaisen tarinan, joka Stinen on keksittävä? Stine vain juoksentelee ympäriinsä ja horisee, että tarinassa pitää olla rakenne, logiikkaa ja hahmonkehitystä, eli ilmeisesti semmoisia käänteitä, että pelkurista tulee sormia napsauttamalla sankari. Jokin pieni ennätys typeryyden saralla tulee rikottua.

Persoonallisimmat piirteet juontuvat siitä, että naputtelijat pitivät työpöydällä fotoa Jack Blackin naamasta. Näin veikkaan. Jack Black! Hän on mukava, takuutavaraa. Luettele Jack Blackin klassikot? Aivan. Leffa on tasaisesti tasapaksun sarkastinen kuten Black on: hahmot koettavat olla hitusen cooleja, mutta tiedostavat olevansa hitusen noloja, joten he suojaavat selustansa itseironisella virnistelyllä ja mutinalla. Black on piirroshahmo. Ympärillä pyörivät nuoret haiskahtavat astetta aidommilta ihmisiltä kuin viihdeleffojen muovinaamat keskimäärin, mutta katsojan suhde heihin ei ole tavallista kummempi, koska niin sarkasmi toimii: se on merkki itsetietoisuudesta mutta ei vilpittömyydestä.

Stinellä on tytär ja varsinainen päähenkilö on naapuriin muuttava poika, joka siitä tytöstä kiinnostuu. Juonen etenemistä ajatellen nuoret käyttäytyvät kuin 10-vuotiaat seikkailijat, vaikka he ovat lähemmäs parikymppisiä. Heidän on tarkoitus olla tärkeimmälle kohderyhmälle "isoja poikia ja tyttöjä" ilman aitojen rasvaisten teinien paheita. Koomisella kevennykselläkin on tiettyä auktoriteettia, kun hän vakuuttaa, ettei Goosebumps-kirjoja ole tarkoitettu "lapsille" (alle viisivuotiaille), koska niiden kauhut pitävät öisin hereillä. Kaltaiseni nolo aikuinen, joka tämän omaksi ilokseen katsoo, kiinnostuu kirjallisuudesta todennäköisimmin. Käsikirjoittajat eivät kykene selittämään aukottomasti edes fantasiansa sääntöjä, joten ehkä olisi palkitsevampaa avata Dostojevskin halko.

Laskelmoitu, edullinen puolituntinen (30 min 10 s) ennen tehostemyllytystä on luonteva vaihe. Taisin pitää siitä jopa enemmän kuin irtonaisesta kohellusjännityksestä, jonka sekaan on liimattu hahmovetoisia sekunteja vain velvollisuudesta. Värien vilkkuminen on silti pääasia. Vauhtihömppä palvelee huonoa makuamme mainiosti, vaikka heikosti valaistut animaatiohahmot näyttävätkin siltä, kuin leffa olisi maksanut 100 miljoonaa 90-luvulla. Tärkeimpänä roistona toimiva puhuva nukke on fyysisesti läsnä, mutta maskeerauksen keinoin toteutetut pellet ja vampyyrit jätetään taustalle muoviukkojen rynniessä päälle.