The 69 Eyes: Universal Monsters
The 69 Eyesin kohdalla mielikuva goottimetallista istuu tiukassa, vaikka määritelmä kuvaa bändin nykytyyliä yhtä hyvin kuin valkosipuli sopii vampyyreille. Alkujaan raskas ulosanti on vuosien varrella keventynyt ilmaisuun, joka flirttailee häikäilemättömästi Atlantin tuon puoleisen hard rock- skenen kanssa. Vaan eipä yhtye ole goottitematiikkaa haudannut, sen verran tehokkaasti se edelleen kummittelee yhtyeen sanoituksissa ja kuvastossa.
Universal Monsters on kokeneen bändin 11. studioalbumi. Yhtyeen musiikilta kukaan ei liene välttynyt, sen verran usein suurimmat hitit tulevat vastaan radioaalloilla. Bändin tyyli on siis tullut itsellenikin tutuksi, vaikken koskaan ole ryhmän tuotantoon syvemmin perehtynyt tai siitä erityisemmin pitänyt. Uusin levy tuntuu jatkavan yhtyeen 2000-luvun linjaa, monet tutut elementit ovat mukana: erottuvimpana Jyrki 69n tummasävyiset laulumaneerit.
Ihmetys onkin suuri, kun Universal Monsters paljastuu varsin päteväksi levyksi. Yhtye on samankaltaisten radiobiisiensä takia leimautunut kirjoissani yhden tempun ihmeeksi, mutta uusi levytys yllättää monipuolisuudellaan. Tietyin paikoin edetään kitara edellä tarttuvien riffien voimalla (Dolce Vita, Miss Pastis), välillä alaa valtaa syntikka (Jerusalem) mutta suurin osa ajasta risteillään näiden kahden välimaastossa. Yhtye ei myöskään sorru liialliseen synkistelyyn, sillä esimerkiksi Lady Darkness on nimestään huolimatta suorastaan hyvätuulinen veto. Ja kun äänimaailmasta löytyy jopa rautalankakitaroita ja huuliharppua, ei yhtyettä voi ainakaan tasapaksuudesta syyttää.
Albumi yllättää, mutta silti Helsingin vampyyrien kulmahampaat eivät ole parhaassa mahdollisessa terässä. Kokonaisuus on toimiva, mutta soittamiseen toivoisi enemmän tekemisen meininkiä. Tietynlainen uhmakkuus ja naamalle sylkevä asenne uupuvat. Lisäksi levytys olisi kaivannut lisää lihaa luidensa ympärille, sillä paikoitellen kappaleet ovat turhan keskinkertaisia. Tiukempi kitarariffi siellä, mielenkiintoisempia ideoita toisaalla olisivat parantaneet kuuntelukokemusta roimasti.
Kaikesta huolimatta levyn parissa viihtyy. Jopa siinä määrin, että se yllyttää tutustumaan myös bändin aiempaan tuotantoon. Monipuolinen Universal Monsters on hyvä albumi.
Universal Monsters on kokeneen bändin 11. studioalbumi. Yhtyeen musiikilta kukaan ei liene välttynyt, sen verran usein suurimmat hitit tulevat vastaan radioaalloilla. Bändin tyyli on siis tullut itsellenikin tutuksi, vaikken koskaan ole ryhmän tuotantoon syvemmin perehtynyt tai siitä erityisemmin pitänyt. Uusin levy tuntuu jatkavan yhtyeen 2000-luvun linjaa, monet tutut elementit ovat mukana: erottuvimpana Jyrki 69n tummasävyiset laulumaneerit.
Ihmetys onkin suuri, kun Universal Monsters paljastuu varsin päteväksi levyksi. Yhtye on samankaltaisten radiobiisiensä takia leimautunut kirjoissani yhden tempun ihmeeksi, mutta uusi levytys yllättää monipuolisuudellaan. Tietyin paikoin edetään kitara edellä tarttuvien riffien voimalla (Dolce Vita, Miss Pastis), välillä alaa valtaa syntikka (Jerusalem) mutta suurin osa ajasta risteillään näiden kahden välimaastossa. Yhtye ei myöskään sorru liialliseen synkistelyyn, sillä esimerkiksi Lady Darkness on nimestään huolimatta suorastaan hyvätuulinen veto. Ja kun äänimaailmasta löytyy jopa rautalankakitaroita ja huuliharppua, ei yhtyettä voi ainakaan tasapaksuudesta syyttää.
Albumi yllättää, mutta silti Helsingin vampyyrien kulmahampaat eivät ole parhaassa mahdollisessa terässä. Kokonaisuus on toimiva, mutta soittamiseen toivoisi enemmän tekemisen meininkiä. Tietynlainen uhmakkuus ja naamalle sylkevä asenne uupuvat. Lisäksi levytys olisi kaivannut lisää lihaa luidensa ympärille, sillä paikoitellen kappaleet ovat turhan keskinkertaisia. Tiukempi kitarariffi siellä, mielenkiintoisempia ideoita toisaalla olisivat parantaneet kuuntelukokemusta roimasti.
Kaikesta huolimatta levyn parissa viihtyy. Jopa siinä määrin, että se yllyttää tutustumaan myös bändin aiempaan tuotantoon. Monipuolinen Universal Monsters on hyvä albumi.
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti