Maailmalla kiitelty Me and Earl and the Dying Girl ei kerro sitä tarinaa, jossa nuorimies rakastuu sairaaseen tyttöön, joka lopulta kuolee hänen käsivarsilleen. Tai niin päähenkilö väittää. Leffa on tarinan rasittava, sarkastinen hipsteriversio, joka yrittää kiertää kliseet selittämällä, että nyt ei ole kyse tästä tai tuosta, vaikka kyse olisi juuri siitä. En raaski paljastaa, onko kyseessä rakkaustarina tai kuoleeko tyttö. Monotonisesti mongertava kertoja tekee sen itse ajoissa, jottet ottaisi mitään vakavasti. Leffa selittää ja jopa arvostelee itsensä. "Tämä on huono tarina", kuvailee kertoja elämäänsä. "En tiedä, mitä leffalla tehdä", kertoo kertoja, kun hän suunnittelee amatöörifilmiä.

Arvostelukuvan nuorilla näyttelijöillä on luonnetta. Materiaali tukee vain yritteliästä Thomas Mannia, joka tulkitsee kertojaa eli Gregiä. Selviytyjäksi itseään kuvaileva Greg koettaa sietää kaikkia koulussa. Hänellä on huono itsetunto, joten hän on "vilpittömästi tekohauska": läppä on usein vetelää, mutta niin hän kommunikoi, kuten tein itsekin hänen iässään. Edes läheisintä tuttavaansa Earlia hän ei kuvaile ystäväksi, vaan työkaveriksi, sillä he askartelevat parodiaelokuvia. Äitinsä painostuksesta Greg ryhtyy syöpää sairastavan tytön seuralaiseksi.

Greg on lupaava hahmo. Olisiko realistista, jos hänellä ei tehtäisi mitään? Nörtin turhake vain hengailee? Hän koettaa tehdä jotakin, kun käsketään, mutta ehkei hän onnistu missään? Se on totta, että joskus ystävyys on tv:n katselua, eikä halailua ja filosofiaa. Tarinankerrontaa möllötys ei ole enää viiden möllötyskohtauksen jälkeen. Mikä tahansa tarina voi toimia, jos se löytää keinon tuoda esille tunteet. Tämän teoksen taktiikka on vähätellä perinteistä elokuvamaista kerrontaa ja sitten syyllistyä siihen - teennäisen parodiamaisilla sivuhahmoilla ja kliseisillä vakavilla kohtauksilla.

Aikaa alakuloisen tytön tutkimiseen ei tahdo löytyä. Sen sijaan näemme hassunhauskan session, jossa pojat nauttivat vahingossa huumeita, ja pari kohtausta, joissa eukko flirttailee teinien kanssa. Pojan ja tytön välille sentään syntyy sisäpiirijuttu, jota tarinat ystävyydestä tarvitsevat: poika käyttää tyynyjä runkkaukseen! Heh, viitataan asiaan taas! Jälkimmäisellä puoliskolla jopa Gregin näkökulma jää vajaaksi selittelystä huolimatta, tai siitä johtuen, monologien sisältö kun ei automaattisesti tue varsinaista suoritusta. Greg reagoi huonoon uutiseen kaavamaisesti kuin saippuasarjan muovitukka, jonka kohtaukset kirjoitetaan hetkeä ennen kuvauksia. Earl puolestaan on klassinen vähemmistövaltuutettu. Tummaihoinen heppu palvelee valkonaamaa mahtavuudellaan: hän sietää Gregiä koleasti jöröttäen, puhuu tisseistä ja viljelee tarvittaessa tarkkanäköisiä lausuntoja. Samu Sirkka on Earlia uskottavampi ihminen.

Gregin ja Earlin lyhyet parodiafilmit tyyliin A Sockwork Orange ovat sivuseikka. Edes tekemisen ilo ei välity (toisin kuin Be Kind Rewindissä). Greg koettaa luoda vähän muutakin, mikä vahvistaa sitä ajatusta, että leffa kertoo itsensä tekemisestä. Vanhojen tarinoiden pilkkaaminen on vain ensiaskel: lopulta luot jotakin uutta ja kaunista? Ja paskan marjat. Tämä tyylitajuton, heikosti rytmitetty, itseään toistava tusinatuote paitsi selittelee liikaa, myös johtaa harhaan ilman järjellisiä syitä. Visuaalisessa toteutuksessa on sen verran yritystä, että stop-motion-animaatio elävöittää Gregin ajatuksia naisista, mutta sitäkin animaatiota pitää vilauttaa joka kerta, kun muuan merkityksetön taustakoriste ilmestyy kuvaan. So quirky. Niin korkkimaista.

Paper Towns osasi nauttia kliseistä ja purkaa niitä. Tähtiin kirjoitettu virhe irtisanoutui kliseistä näön vuoksi, mutta teki mitä tarina vaati. Uusin "yllättävän hyvä teinidraama" kaatuu omaan näppäryyteensä, jos minulta kysytään.