Uuden Doomin (sen videopelin) mainoksessa valotehoste neuvoo painamaan nappia, jotta näet animaation, jossa sankari halkaisee demonin. Olen laiskuuttani pelannut lähinnä jatko-osia viime vuosina, mutta taidan sanoa Doomille ei, sillä olen vaihteeksi kokenut jotakin uutta ja puhdasta. Pelit tekevät parhaiten pelimäiset asiat: vanhat Doomit ovat orgastisen yksinkertaisia, ja nykyään se voi olla komeaa, jos fysiikkatehosteet sallivat ainutlaatuiset tilanteet. Leffat tekevät parhaiten leffamaiset - valmiiksi purkitetut - asiat.

Hardcore, toiselta nimeltään Hardcore Henry, on suoraviivainen toimintaelokuva, jossa katsoja näkee sen minkä päähenkilökin kuten 3D-räiskinnöissä. Henry on mykkä, muistinsa menettänyt kyborgi, jolta on ammuttu irti raajoja ja puoli päätä. Vaimoksi esittäytyvä daami ehtii parsia hänet kokoon, ennen kuin laboratorioon hyökkää japanilaisista peleistä karannut blondi telekineetikko. Henryn on pelastettava vaimonsa ja pysäytettävä mangamies, joka koettaa koota armeijan. Jos tyyli uppoaa, leffa tuntuu kestävän vajaat 30 minuuttia. On myös mahdollista, että oksennat, saat migreenin ja tulet vihaiseksi kymmenestä muusta syystä.

Illuusiota katkeamattomuudesta ei tavoitella, vaan kokonaisuus on leikelty tiiviiksi mielivaltaisesti. Varsinkin alussa tämä luo tunteen, että minä katsoja olen kyborgi, jonka tajunnan taso on heikko. Henryn katse pikselöityy ja säröilee ja kamera luo tynnyrivääristymän, joka saa taustat aaltoilemaan. Stuntit kamerankäyttö mukaanlaskien ovat mestarillisia, kun leffa niin haluaa, tai villin sekavia: Henryn persoonallisuutta kehitetään vain sekavuuden määrää säätelemällä. Eeppiset ja koomiset musiikkivalinnat ovat olennainen osa deliriumia. Queenin biisiä käytetään jopa iskevämmin kuin Shaun of the Deadissa.

Toiminnan tauotessa leffa vasta pimeältä vaikuttaakin harjoittaessaan sovinistista kermakakkukomediaa strippiklubilla ja muuta. Sharlto Copley näyttelee ainoaa perinteistä hahmoa, jos määritelmä on se, että sellaisen näyttelijä tekee muutakin kuin poseeraa. Tyhjästä putkahtava heppu esittäytyy liittolaiseksi. Hän on Väiski Vemmelsääri, joka ei ota mitään vakavasti, vaan vaihtaa persoonallisuutta kuin paitaa pelleillessään sarkastisesti. Hahmo toimii absurdiuden huipentumana ja - uskomatonta kyllä - sittenkin, kun hänet selitetään. Hahmo on selkein pala pelimäisyyttä.

Anarkiasta ja surrealismista alkukantaisesti nautittuani vakuutuin, kun selitykset tulivat hyvän sään aikana. Tarina löytyy. Se on C-luokan pelien tasolla, mutta kerronta on tehokkaampaa. Uskoin neljään keskeiseen hahmoon niin kuin suinkin mahdollista on. Aistin, kuinka palavasti sankari tahtoo nujertaa loppuvastuksen, toisin kuin puolivillaisten supersankarisekoilujen aikana. Kiihkeys ja sekavuus suodattavat kaiken suhteellisen uskottavaksi. Henry paukuttelee vaistonvaraisesti, mäiskii metalli rystysistä paistaen, ajaa konekiväärillä räiskien auton läpi ja repii ruumiita palasiksi paljain käsin, eikä mikään häntä pysäytä - paitsi mangapellen näkymättömät voimat.

Hardcore on impressionistinen taide-elokuva, joka keksii omat sääntönsä: se muistuttaa yhtä paljon ja yhtä vähän Crank-sarjaa kuin pelejä. Olisi mielenkiintoista nähdä ohjaajalta perinteinen elokuva, sillä leikkausvirheet olisivat ilmeisiä, jos tarve etsiä vikoja syntyisi. Kritisoin näön vuoksi yhtä hetkeä: olisin mieluummin seurannut tärisevää juoksemista kymmenen sekuntia kauemmin - päähenkilöön samaistuen - kuin siirtynyt töksähtäen eteenpäin. Kyllä, leffan mukaan takaa-ajokin on tyhjäkäyntiä ilman selkeitä ideoita. Michael Baylla ja Zack Snyderillä on opittavaa.

Jos nautin jokaisesta minuutista, enkä ole ennen kokenut mitään vastaavaa (mm. Doom-leffan loppuhuipennus on yksi kohtaus, ei matka), taideteos on ihan kiva, ihan ok. Hardcore pitää nähdä isolta kankaalta nyt, kuten mm. Blade, Cloverfield, Speed Racer ja Avatar piti nähdä aikanaan. Telkkarista en tahdo Hardcorea katsoa, mutta ehkä virtuaalilasit yleistyvät ja uusi lajityyppi syntyy.