Totta mooses Matti Nykänen on mukana elokuvassa, joka sijoittuu hänen kulta-ajalleen 80-luvulle. Ruotsalaisen näyttelijän tulkitsema Nykänen on mystinen älykkö, joka taitaa V-tyylin kuin haarapääsky. Eh? Sakkopisteitä komedia ei vielä siksi saa, että punkerokriitikko tietää alkeet yhdestä urheilulajista ja kotikylänsä suurimmasta sankarista, jonka raiskaamiseen brittileffa käyttää vain pari minuuttia. Eddie the Eagle kertoo Iso-Britannian parhaasta eli maailman huonoimmasta mäkihyppääjästä Michael "Eddie" Edwardsista. Hyppää, Eetu, hyppää, mäkikotka Englannin, höpisivät sukulaiseni 90-luvun alussakin, vaikka Eddien 15 minuuttia julkisuudessa oli tuolloin ohi.

Eddie on kömpelö reppana, joka tahtoo olympialaisiin todistaakseen jotakin universumille. Hänellä ei ole muuta elämää, eikä muun elämän puutetta käsitellä. Syöksylaskijana hän on vähällä onnistua, mutta tässä kärjistetyssä komediassa hän tunaroi kuin Mr. Bean ja saa monoa. Eddie keksii, ettei Englannilla ole mäkihyppääjiä, joten hän aloittaa harjoittelun uskoen, että kunhan hän pystyssä pysyy, hänet on pakko kisoihin päästää. Eddie olisi tutkimisen väärti surullisen hahmon ritari. Tämä teos on kuin mummosi, jonka mielestä olet ihan paras, kun edes yrität. Toivottavasti mummosi on tai oli sellainen.

Pienellä hiomisella käsissä olisi vahva perhe-elokuva. Kaatumiset eivät ole piirrettyjä pelottavampia, mutta seksuaalinen huumori menee hitusen liian pitkälle. Hugh Jackmanin näyttelemä fiktiivinen, alkoholisoitunut entinen hyppääjä vertaa lajia orgasmiin. Se on sinänsä loogista. Vain mäkimies voi tietää sen, lauloi Nykänen. Ai "sen", hihitimme ala-asteella. Mummo ei kuitenkaan tahdo viedä kuusivuotiasta saliin, ja se on sääli, sillä leffan mukaan kipinän on tarkoitus syttyä tuossa iässä. Muu huumori soveliaasti osoittaa, että kiltti, harmiton hölmöläinen on erilaisin ja silti tavallisin meistä kaikista. Tärkeimmät hypyt näyttävät sen verran eeppisiltä, että tähtien tavoittelulla on vetoavat puolensa.

Filmi on fiksuimmillaan, kun Eddie on alakuloinen "orgasmin" jälkeen. Hän ei halua viedä huomiota paremmilta urheilijoilta. Typerimmillään tarina on heti kohta, kun valmentaja Jackman uhoaa, että Eddie sittenkin on muita parempi. Kyvykkäiden ihmisten mustamaalaaminen miellyttää vain äärivasemmistoa. Eddien suhteellisen kyvykkyyden painottaminen on kyseenalaista myös. Hän vaihtaa mäet isompiin kerran onnistuttuaan, joten ilmeisesti hänestä olisi tullut Super-Nykänen, jos hän olisi aloittanut ajoissa? Se kuuluu lajityyppiin, että altavastaaja asetetaan pöyhkeää eliittiä vastaan, mutta nähdäkseni isokenkäiset auttavat Eddietä vaatiessaan, että hän osaa edes jotakin ennen olympialaisia. Eddie olisi valmis kusettamaan maailmaa heti porsaanreiän löydettyään - eläköön urheiluhenki? Harhaisesta idiootista kertovan leffan ei tarvitse olla synkkä tahi raskas, mutta myönteisyys on mahdollista ilman propagandan makua.

Suosittelen hölmöä hyvän mielen hömppäleffaa kaikille kiinnostuneille, jotka A. eivät jaksa lukea arvosteluja (ehkä he vilkaisevat arvosanaa), tai B. kykenevät moniajoon. Henkilökohtaisesti analysoin epäkohtia puskien samalla ulos kyyneleitä toimivan tunteellisen tason kunniaksi. Kingsman-nilkki Taron Egerton on herttainen, jopa loistava Eddie. Nuori komistus on lisännyt dieettiin juustopurilaisia. Hän muikistelee hallitulla, tunnelmaan moitteetta sopivalla tavalla, joka saa hänen kasvonsa näyttämään erilaisilta, epäsymmetrisiltä. Egerton on mukana tositarkoituksella, näyttelijänä, miellyttävien tukijoukkojen antaessa karisman tehdä työt. Eddien selväpiirteisin tavoite on voittaa puolelleen vanhempansa. Vaikka (esimerkiksi) vanhempien osuus on niin kliseinen ja typistetty kuin mahdollista, uskoin kaikkeen, mihin uskoi Egertonkin. Se on tärkeämpää kuin mikään muu.