Daredevilin toinen kausi on monia kauhujännäreitä väkivaltaisempaa sillisalaattia, joka ei kykene korvaamaan vankilaan viskattua roistoa Wilson Fiskiä. Tiettyyn pisteeseen saakka on kunnioitettavaa, ettei kausi edes yritä: jättiläismäinen tappajavauva Fisk eli Kingpin on Marvelin kiehtovin konna, jonka lomaillessa on kannattavinta kokeilla muuta. Viimeksi sankari ja roisto vannoivat puolustavansa rakasta New Yorkiaan, mutta molemmat nauttivat sadistisista otteista. Katsoja tiesi silti, kumpi on kumpi. Toinen kausi hämärtää rajoja huipputehokkaalla massamurhaajalla ja sisäsiistillä psykopaatilla, jotka ovat samalla puolella kuin Daredevil.

Daredevil eli Matt Murdock uskoo Jumalaan ja teoriassa oikeusjärjestelmäänkin. Hän jopa asettaa kaverit vaaraan levittäessään evankeliumiaan: katunilkin luiden rikkominen on jokamiehenoikeus, mutta vaikka ninjoja sataisi taivaalta, ei se sota ole. Hänen vanha mestarinsa Stick kuvailee ninjasadetta nimenomaan sodaksi. Apinan, perunan ja syöpäkasvaimen risteytykseltä näyttävä Tuomari eli The Punisher puolestaan on entinen sotilas, joka on menettänyt perheensä sotaa muistuttavassa tilanteessa. Tahtoisin uskoa, että alle 75% teinipojista ihailee Tuomaria, kun hän ripustaa konnat elävinä lihakoukkuihin. Harmaalla alueella sarja kuitenkin liikkuu painottaessaan, että Tuomari oli kymmeniä vihollisia yksin tappanut sotasankari, ennen kuin hänestä tuli kymmeniä rikollisia yksin tappava rikollinen.

Maisemiin tupsahtaa myös omahyväinen psykonarttu Elektra Natchios, joka oli Mattin tyttöystävä ennen naamiovuosia. Matt on ämmälle valmiiksi vihainen, kuten hän on mestarilleenkin, vaikkei hän tiedä puoliakaan heidän salaisuuksistaan. Toisaalta vanha suola janottaa. Mattilta ja sivuhahmoilta löytyy vaihtelevissa määrin sympatiaa tappajille. Jännittävää on vähintäänkin se, mitä tekijät ajavat takaa: signaalit ovat ristiriitaisia hallituilla ja romuluisilla tavoilla. Tuomari väittää tietävänsä, mitä hän tekee, vaikka hän harrastaa tarkkuusammuntaa haulikolla siviilien keskellä.

Ajatuksiaan ehtii hioa moneen kertaan. Siksi kausi on kiehtova, jos ei välttämättä palkitseva matka. Huipennusta edeltävä neljännes - 3-4 jaksoa - nousi silmissäni ensimmäisen kauden tasolle, sillä tuolloin meneillään on niin paljon, että pääni pysyi kiireisenä. Leffamiehenä odotin kärsivällisesti, että (muun muassa) Tuomarin ja Elektran juonet nivoutuvat yhteen edes siihen tyyliin kuin Batman & Robinissa, mutta poukkoilevaa saippuaoopperaa tämä on. Daredevil kohtaa Tuomarin alkumetreillä ja Tuomari on jatkossakin kaupungin kuumin puheenaihe, mutta Daredevil keskittyy ninjajuoneen.

Enemmän järkeä kuvioissa kuitenkin on, kuin aluksi vaikuttaa. Juoniaukko saattaa olla johtolanka. Se, ettei Mattilla ole aikaa kuin toiselle pääjuonelle, johtaa siihen, että lakimieskollega Foggy Nelson ja avustaja Karen Page ottavat vastuuta ja kehittyvät hahmoina. Jokaisen merkittävän hahmon näyttelijä omistaa hahmonsa: Daredevil eli Charlie Cox ja Karen eli Deborah Ann Woll ovat erityisen hyviä tuomaan pintaan ristiriitaisia tunteita. Tuomari on kirjoitettu epätasaisesti, mutta kivaa sekin on, kun äärimmäisen äijämäisestä ja rujosta uhoperunasta Jon Bernthalista irtoaa herkkyyttä. Sillisalaatissa on se johdonmukainen taso, että kaaos saa inhimillisen, uupuneen päähenkilön tekemään heikkojakin päätöksiä.

Spartacus-mies Steven S. DeKnight ei enää ole sarjan vetäjä. Korvaajat tuntuvat olevan kauhujännärimiehiä: väkivalta, sairaalloiset reaktiot väkivaltaan ja ninjojen kulttipuuhat ovat ravistelevaa sorttia. Toimintafantasiana kausi on edellistä heikompi. Paras esimerkkini tästä on ensimmäinen hyvä jakso, jossa Tuomari sitoo Daredevilin tolppaan. Se on jännitystä, kun Daredevilin on tehtävä mahdoton valinta. Miksi samassa jaksossa nähdään ensimmäistä kautta imitoiva, pitkä ja komea, mutta tällä kertaa täydellisen merkityksetön ja sitämyöten turhauttava käytävätappelu? Luottamus omiin kykyihin ja katsojaan ei vaikuta vahvalta, kun "takuumurea" kohtaus pitää heittää siihen väliin, jossa kausi koetti määritellä identiteettinsä.

Ninjojen mätkintä käy vanhaksi. Kausi muistaa vasta lopuksi, että sokeaa mutta yliluonnollisen herkkää sankaria voi käsitellä erilailla kuin tusinapukaria. Se on kestovitsi, että Mattilla on huono maku: hän tahtoo listahittejä ja halpaa punkkua, vaikka hänellä on kaupungin parhaat korvat ja kieli? Katsojalle ei kannata jättää aikaa märehtiä tällaisia. Fisk takaisin! Ja Napakymppi kehiin.