Sieluja syövä lehmä pakenee henkimaailmasta. Kerskailujensa mukaan hän oli säälimätön ja pelätty sotasonni eläessään, mutta pikaisen takauman mukaan hän oli jalo mullikka, kunnes hän ryhtyi ahneeksi ja sai välittömästi turpiin. Alkuperäinen naamaan leipoja on nukkunut pois, mutta onneksi maailmassa vaikuttaa "lohikäärmesoturi", eli typerä, läski ja huohottava panda, joka tempoo hihasta vaikka valopalloja, jos ja kun hän on vaarassa hävitä rehellisen tappelun. Kung Fu Panda -saaga voitaisiin jo kieltää lailla. Kyseessä valitettavasti oli rikkain ihmisen kaltaisista eläimistä kertova saaga tietokoneanimaation historiassa, mutta nyt kun Zootropolis on osoittanut, että eläinten ominaispiirteitä on lupa tutkia humoristisesti, mielikuvituksellisesti ja jopa fiksusti, diabetesnallea on potkittu päähän enemmän kuin tarpeeksi.

Epäilin hetken, että olen jo nähnyt tämän. Ennen lopputappelua tapahtuu kuitenkin sellaistakin, että hanhen kasvattaman Po-pandan biologinen isä saapuu maisemiin. Pahan lehmän kyky syöpötellä sieluilla on kieroutunut versio pandojen kyvystä levittää positiivista pärinää, joten Po lähtee kansansa keskuuteen opiskelemaan. Kaikki pandat ovat typeriä, lihavia, huohottavia idiootteja. He pyörivät ja törmäilevät ja useimmilla on yksi harrastus, ha haa. Iso panda halailee ja vain halailee joka kohtauksessa. Pieni panda kutsuu tiikerinukkea raitanukeksi ja vain kutsuu tiikerinukkea raitanukeksi joka kohtauksessa. Pim – nyt he ovat kaikki deus ex machina pandoja, eikä siihen edes kunnollista treenausmontaasia tarvittu.

Ainoa hellyyttä kivisydämestäni irrottanut hahmo oli Pon hanhi-isä ja tämäkin johtunee rakastetusta ääninäyttelijästä Pekka Autiovuoresta, jonka eeppisen kamala ääni sopii mihin tahansa tarkoitukseen, paitsi ihmiselle. Kuten tiedämme, hanhi tahtoisi vain pyörittää nuudelikauppaa pojan kanssa. Tässä vaiheessa hän tahtoisi pyörittää nuudelikauppaa lähellä poikaa, joten se, mikä tarinassa on uutta, mahdollistaa sen, että tarina on sama. Kaikki hahmonkehityksen kaltainen kama on viitteellistä. Kahden isän välillä on kitkaa, eikä Po vieläkään tiedä, mikä hän on – tai niin ohimennen mainitaan. Monia kliseitä ei ole ajateltu lainkaan, ne vain tahdottiin mukaan.

Vähintään puolet filkasta on törmäilyä ja hito huitsakointia ja se on se parempi puoli. Henkimaailmassakin mitellään ja silloin leffa on entistä avoimemmin painotonta ja merkityksetöntä hölynpölyä, johon hutiloidut sata miljoonaa dollaria sentään näkyvät. Kuvataiteilijoita on kiiteltävä. Alkuperäisten konseptien luonnostelijoiden mietteet olisivat kiehtovampia kuin mikään, mistä käsikirjoittaja vastaa. Se riippuu päivästä, onko allekirjoittanut epäilyttävän furryhenkinen vai furryvastainen, mutta korkean fantasian ystävä olen ehdottomasti ja Kung Fu Panda on ja on aina ollut kolossaalinen pettymys. Jou mään -tyyliin artikuloivat pehmoeläimet muinaisessa Kiinassa ovat rikos, jos pidämme siitä, että Disneyn Robin Hood -kettu muistuttaa enemmän vanhan ajan Robin Hoodia kuin Costnerin ja Crowen versiot.

Olen parikin kertaa väittänyt, että saman tarinan paremmin kertoo Nuija-Ninja, joka antaa hahmoille tasan sen verran sielua, että lähes tauotta provosoiva idioottimaisuus peilautuu jotakin vasten, eli toimii. DreamWorks on sittemmin irrotellut vastaavalla tyylillä elokuvissa Madagascar 3 ja Herra Peabody ja Sherman, joten turha firmaa on neuvoa. Nuo leffat kuuluvat viime vuosien luovimpien kreisikomedioiden joukkoon. Näin koulutat lohikäärmeesi -saagalla DreamWorks on päinvastoin todistanut kykenevänsä dramaattisiin käänteisiin. Panda on yhä Panda. Panda virnistelee yrittäessään olla hauska ja Panda virnistelee, jos homma on vaarassa vakavoitua. En hetken aikaa usko, että joku tahtoi tehdä tämän, mutta nämä takovat voittoa ja ilman varmaa hittiä DreamWorks olisi jo konkurssikypsä.