Divergent - Outolintu kertoi näppärän tarinan itsenäisestä ajattelijasta, joka vähitellen ymmärsi, mistä syystä diktatuuri tahtoo hänet tunnistaa. Jatko-osa tumppasi tytön virtuaalitodellisuuteen palavalla talolla lentämään, koska hän on legendaarinen valittu, jonka on avattava ihmeboksi - tai jotakin. Kolmannessa osassa Outolintu-sarja: Uskollinen (The Divergent Series: Allegiant) Shailene Woodleyn näyttelemä Tris tutustuu boksin keksijöihin, jotka asuvat Star Wars -kaupungissa aknea potevan autiomaan takana. He vaikuttavat sivistyneiltä, mutta jokin on vinksallaan. Koska leffa perustuu kolmannen romaanin ensimmäiseen puoliskoon, se kertoo pääasiassa siitä, kuinka itsenäinen ajattelija ei jaksa ajatella.

Nuorten aikuisten fantasiat puuroutuvat yhdeksi massaksi. Kate Winsletin diktatuuri kaatui viimeksi? Ai niin. Kaikki on silti pielessä. Uusikin johto yrittää ottaa hengiltä kaupunkivaltiosta karkaavat sankarit. Autiomaa näyttää kiehtovan sairaalta. Vihreän kankaan mausta huolimatta futuristinen kaupunki sen takana on pätevämpää silmäkarkkia kuin mikään tähän mennessä. Jeff Daniels toivottaa sankarit tervetulleiksi ja ryhtyy lipomaan Trisiä. Kahden kansan ajatusvirheitä käsitellään rinnakkain, joten syytän leffaa mieluummin hätiköinnistä kuin jaarittelusta.

Se oli kelpo vitsi, että yhteiskunnan "outolinnut" ovat immuuneja mielenhallinnalle (natsipropagandalle). Idea ei laajentamalla parane, mutta ilmassa on uutta potentiaalia, kun pehmofaija Daniels intoilee outolintujen geneettisestä puhtaudesta (kuin Hitler). Harmaan sävyjä esiintyy, mutta alleviivaukset ovat töksähtäviä ja hahmojen reaktiot ovat hieman epämääräisiä. Miles Tellerin näyttelemä psykopaatti Peter on yhä yksi "sankareista", koska hän nyt vaan on: hän pettää kaikki aina kun mahdollista, mutta hän kuuluu jengiin. Vastaava logiikka esti minua ymmärtämästä, onko toiminta olevinaan siistiä, vai onko jokainen kuolema tragedia sisällissodassa.

Homma pysyy käynnissä, koska Theo Jamesin näyttelemällä Fourilla ei ole hauskaa: hän on sankari. Hänen äitinsä, joka näyttää yhä hänen ikäiseltään, kenkkuilee kotona. Kattokruunumaisessa satu-cityssä tyttöystävä Tris adoptoidaan eliittiin, mutta Four näkee muutakin. Teinitrillereiden aikana se unohtuu, mikä on hyvän hahmon määritelmä, mutta James on komeampi ja persoonallisempi kuin Nälkäpelin jätkät yhteensä. Varo silmiäsi, sillä tekstini muuttuu tikuksi: James voisi olla hyvä Indiana Jones! Jätkän luontainen karisma on samantyyppistä, hitusen vaarallista ja ilkikurista, mutta silti luottamusta herättävää kuin Harrison Fordilla. Lähempänä hän nuorta Fordia on kuin kuntosalille pakotettu koomikkopunkero Chris Pratt, jolle huhut roolia tarjoavat.

Leffa on tv-sarjamainen hyvässä ja pahassa. Leffa on kuin kaksi jaksoa keskellä kolmatta kautta. "Ensimmäisestä kaudesta" pitänyt pollani on pääpiirteet hyväksynyt, joten leffa lipui sujuvasti ohi. Jos kyse olisi jaksoista, tv-kriitikon olisi kiiteltävä tuotantosuunnitteluun käytettyä vaivaa, vaikkei teos toimintaleffana erikoinen ole. Yksin tämän osan perusteella Tris on passiivinen mitäänsanomattomuus, mutta jonkun on kuunneltava Danielsin selityksiä, enkä ikävöi ainakaan räkivää Katniss Everdeeniä, jonka puolelle Nälkäpeli-saaga yritti katsojan pakottaa. Useimmat elokuvat (vähäeleisestä taiteesta lasten lässytykseen) ovat täynnä muodollisesti päteviä hetkiä ja puoliksi pureksittuja ideoita. Veri ei yläpäässä kierrä, joten alapää (pääasiassa pakarat) arpoi tälläkin viikolla saman arvosanan teinimuoville ja "aikuisten elokuvalle" A Bigger Splashille.