Coenin veljekset kutsuivat kaverit leikkimään 50-luvun Hollywoodia. Tilda Swinton ehti hetken sähistä identtisinä reportterikaksosina. Kulmille eksynyt ääribritti Ralph Fiennes äkäili ohjaajan roolissa. Scarlett Johansson puettiin Helinä-keijuksi naamioituneeksi merenneidoksi ja hän antoi zoomata meijereihin, koska hän sai aksenttia kokeilla. Sen verran nuori on Channing Tatumkin, että musikaalinumeron heittäminen Coeneille oli elämys – ja samalla taksilla paikalle kärrättiin Jonah Hill, koska kohtauksesta puuttui taustaobjekti. Viikoksi liisattu George Clooney sai syödä voileipiä roomalaiseksi kenraaliksi pukeutuneena. Lopulta hänkin jaksoi vähän irrotella.

Hail, Caesar! on listaleffa. Koetan selventää, miten osa asioista toisiaan tukee, mutta tahtoisin vain listata niitä, sillä niin elokuvakin tekee, eikä sudokujakaan toimiteta ratkaistuina. Kuka jaksoi katsoa loppuun Netflix-spesiaalin A Very Murray Christmas? Caesar tuskin pettää, jos odotat näkeväsi vastaavan revyyn: näyttelijät ovat huvittavia episodeissaan ja niin on vanhan viihteen mukailukin. Antiikille miedosti irvaillaan, vaikkei tyylikeinoja orjallisesti kopioida.

Josh Brolinin näyttelemä studiopomo huolehtii, ettei tähden raskaus tai toisen kidnappaus johda skandaaliin. Mies on tyyni, vaikka hän tilittääkin tuntojaan rippituolissa ja harkitsee alan vaihtoa. Hail, Caesar! on elokuva myös elokuvan sisäisessä maailmassa. Sen alaotsikko A Story of Christ on melkein sama kuin Ben-Hurilla, jonka tavoin fiktiivinen leffa on historiallinen spektaakkeli muutamalla Jeesus-kohtauksella. Koetin miettiä, onko myös todellinen leffa ironisesti "A Story of Christ", mutta teema haihtui päästäni virikkeiden uupuessa. Jälkikäteen koin ymmärtäväni sen, miksei Brolin vaikuta ymmärtävän omaa uskontoaan puhuessaan leffastaan papeille ja rabbille.

Toinen sivuteema on kommunismi tai sen pelko, jota myös tuore Oscar-ehdokas Trumbo käsittelee. 50-luvulla monia taiteilijoita epäiltiin kommareiksi. Hail, Caesar! vitsailee, että epäilyt olivat aiheellisia: kommunistit yrittävät keskeyttää kapitalistisen yrityksen rahastaa kristillisyydellä. Mitä Coenit (juutalaisina taiteilijoina) koettavat sanoa? Ehkä sellaista, että jotkut ovat ideologian tai useamman orjia tietämättä itsekään miksi ja jotkut vaihtavat suuntaa kuin tuuli. Vitsiä voi venyttää. Brolinille töitä tarjoava kapitalisti suhtautuu halveksivasti viihdeteollisuuden versioon kapitalismista. Onko tämä sama asia kuin luterilaisuuden suosittelu katolilaiselle, tai se, että jonkun pitää kummilapsen vuoksi kuulua kirkkoon, mutta erota taas, kun kukaan Facebookissa ei tykännyt suunsa avanneesta kristitystä?

Ja pyh, kunhan höpisen. Shokkipaljastus: vertauskuvallisen tarinan rakentaminen on helppoa, jos otat yksinkertaisia ajatuksia ja esität ne epäselvästi. Ajatusten merkityksellisyyden korostamisesta mestariteos tunnetaan, kun taas hömppäleffan piilomerkitykset ovat jokseenkin joutavia. Huomionarvoisin asia heti hillityn mutta tasaisen hilpeyden jälkeen on se, ettei Hail, Caesar! ole korostetun ilkeä, vaikka se kaikille tauotta kuittaileekin. Ongelmat eivät ole katastrofaalisia ja asioilla on tapana järjestyä. Vanhassa Hollywoodissa jeesustelija Mel Gibsonin puheet sotajuutalaisista ja sokeritisseistä olisi todennäköisesti haudattu siististi.

Vilpittömyyden symbolina toimii nuoren Alden Ehrenreichin tulkitsema cowboy, jolta ei tahdo sujua muu kuin laulelu ja kiihkoilu länkkäreissä, joita varten hänet alalle vedettiin. No mutta: on näyttelijöiksi ylennetty koomikoita ja räppäreitäkin. Ehrenreich on miellyttävän välitön heppu, joten jopa kuuliaisuus hölmöille auktoriteeteille vaikuttaa harmittomalta asenteelta? Jos Coenit tietoisesti koettavat härnätä katsojia leväperäisellä sanomalla, se ei ole yllätys, eikä huono asia.