Se riippuu huumorintajustasi, haluatko palata modernin klassikon Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme äärelle ennen vai jälkeen sen, kun katsot myöhäisen jatko-osan. Netflixin yksinoikeus Crouching Tiger, Hidden Dragon: Sword of Destiny toi mieleeni Mortal Kombat: Annihilationin. Ei uutuus yhtä legendaarisen surkea ole, mutta alkuperäisteokseen verrattuna taso on romahtanut niin, että fanifiktiolta ja parodialta sekin vaikuttaa.

Muinaisia kiinalaisia mököttäjiä kiinnostaa vihreä miekka. Säilä on asetettu hyllylle prameassa mökkikylässä, mutta yöllä sen yrittää pölliä yksi vieraista, joka on tuittupäinen tyttö, jonka maineikas lainsuojaton nainen on kouluttanut. Tytön side hämärään poikaan selitetään myöhemmin takaumassa. Kokeneet kamppailulajien taitajat tietävät, ettei nuorten polkuja ole määritelty, joten tiedossa on äkäistä jossittelua, kun porukka pähkäilee, pitäisikö jonkun kouluttaa joku. Ei kai kuulosta tutulta?

Palikat on järjestelty erilailla. Merkittävin uusi elementti on paha herra sotaherra Hades Dai (Haades Die? Miksei Beelzebub McSkeletor?). Ilkeästi virnistelevällä herralla on rinnallaan vaarallinen noita ja parikymmentä sotilasta, jotka ovat sankareille sitä mitä heinä puimurille. Sotaherra on yleispätevästi kaiken takana. Pinnallisten yksityiskohtien kopioiminen on helppoa, mutta jatko-osa ei ymmärrä hölkäsen pöläystä siitä, miten alkuperäisteos onnistui kertomaan runollisen tarinan suljetuista sydämistä hiljaisten ja huikeiden kohtausten avulla. Siispä sekaan heitettiin loppuvastus.

Pohjana toimii romaani "Rautasoturi, hopeavaasi". Käsittääkseni leffa säveltää omiaan, mutta lukee erään takauman aikana juonikuvauksen takakannesta. Teoriassa takauma antaa jatko-osalle identiteetin, sillä sen aikana tarina on olemassa, mutta kyse on vain selittelystä, johon vähän reagoidaan ja siinäpä on leijonanosa hahmonkehityksestä. Muistatko, kun vanhassa leffassa yhtäkkiä muisteltiin nuorukaisten tunteiden paloa aavikolla pitkään mutta perustellusti? Älä turhaan.

Michelle Yeoh -parka näyttelee yhä mestari Yu Shu Lien'iä. Puheeksi tulee edesmennyt Li Mu Bai ja heidän täyttymätön rakkautensa. Pillitettyäni noille kuvioille äskettäin, pidin herkullisen typeränä sitä, miten saippuaoopperamaisesti niitä kommentoidaan. Se oli riipaisevan kaunista, kun kunniakäsityksillä käynnissä pysyvät hahmot myönsivät pettäneensä tunteensa – paitsi että nyt paljastuu, että asianomaiset olivat älykääpiöitä tyyliin Ismo Laitela, jonka kuolleista sukulaisista kaikki ovat kuulemma hengissä. En tahdo luoda kuvaa, etteikö leffa olisi pääpiirtein rutiinisuoritus, mutta tarinaa ajatellen vanhusten takauma on jo niin kamala, että mieleeni palasi Mortal Kombat 4:n loppuvideo (löytyy jutun perästä). Hirnuin ääneen - kenties vapauttaakseni sieluni potentiaalisesta epätoivosta.

Alkuperäisen ohjaajan Ang Leen toiminta yllättää joka kerta näyttävyydellään, ilmaisuvoimallaan ja huumorillaan. Häntä avustanut toimintaohjaaja Woo-Ping Yuen on perinyt vetovastuun. Lee on suosikkiohjaajani, mutta ennen jatko-osan näkemistä mietin kyllä, onko Ping-Woo-Hoo tässä tapauksessa mestari? Juu, ei ole. Pirteästi hän pistää pojat ja pimut potkimaan, mutta ei dramaattisesti: jos et piittaa kenenkään päänsisäisestä kuhinasta, etkä liike-energian vaarallisuudesta, saat kyllä tietokonetehosteita ja makeilevia hidastuksia. Mukana on 3-4 kiinalaista muskettisoturia, jotta toiminta olisi vaihtelevampaa. He tekonauravat kuulostaen dubatuilta ja sitten heitä jo kuvaillaankin historiallisiksi legendoiksi, vaikka hädin tuskin teimme sinunkaupat. Parsittiinko tämä puolentoista tunnin sähellys kokoon kolmen tunnin spektaakkelista?

Sword of Destiny on kopiokoneen löyhkän ensisijaisesti pilaama simppeli genre-elokuva; se ei välttämättä ole viihdyttävämpi kuin Annihilation, mutta on se muodollisesti pätevämpi.