Tuorein Viikate soi raskaana ja kova-äänisenä. XII – Kouvostomolli on Viikatteenkin mittapuulla tumma levy. Viikatteen teksteissä on aina ollut huumorin pilkettä, kuin tuhnupieru saunan lauteilla, tällä kertaa Viikatteen tekstit ovat astetta hymyttömämpiä. Kun muutamassa siivussa säännöstellään vielä kaikukitaraa, meno on paikoin lähes Niskalaukausta. Vivahteet ovat veteen piirrettyjä viivoja, toinen tykkää ja kolmas vähemmän. Hyvä levyhän on kyseessä.

Allekirjoittaneen papereissa Viikate saavutti Kuu Kaakon Yllä -levyllä jonkinlaisen parhauden ilmentymän. Nostalgian voitelemana raskas moottoripääsoundi sai emotionaalisen boostiin ilmeikkäästä sanailusta. Kymijoen Lautturit laajensi entisestään draaman kaarta. Kouvostomolli on astetta totisempi. Levyn avaava Elämä on katiska on mainio surumarssi mutta Mantelinmakuinen ei sytytä sanojen osalta. Puolikulkijat erottuu levyn tukevasta yleisilmeestä Marko Haavisto -trippailuun taipuvaisena akustisena kaunosieluna. Kovaa teetä ja Allikko jynkyttävät perusvarmasti ja Olen sees tasapainoilee onnistuneesti haikailevan kaikukitaran ja Niskalaukaus-jyystön välimaastossa. Pelastus lienee yksi keikkasettiin pidemmäksi aikaa päätyvistä siivuista. Levyn päättävä synkkä laulelma-rautalankadoom Musta, metalli & taivas on Viikatteen kohtalokkainta kolmannesta.

Jossain arviossa puhuttiin Viikatteen Kouvostomollista yhtenä vuoden parhaista metallilevyistä. Allekirjoittanut tervehtisi ilolla myös ilmavampaa rock-vaihdetta. Motörhead-hengessä paahtava Viikate ilman kaikukitaraa ja kaihoa on kuin Niskalaukaus 2.0. Mutta Kouvostomollia-levyn päättävä Musta, metalli & taivas jäi soimaan repeat-toiminnolla. Vähemmälläkin kiireellä ehtii maaliin.