Dave Mustainen luotsaama Megadeth on yli kolmen vuosikymmenen ajan kyntänyt metallimusiikin kentän ylä- ja alamäkiä. Uran varrelle on mahtunut niin todellisia klassikkoalbumeja, jotka ovat osaltaan määrittäneet koko thrash-metallin käsitettä, kuin myös musiikillisia harhalaukauksia. 80- ja 90-lukujen timanttisten levytysten jälkeen bändi julkaisi silkkaa keskinkertaisuutta, jonka jälkimainingeissa koko yhtyeen tulevaisuus näytti epävarmalta. 2000-luvulla uutta nousukautta elänyt yhtye kuitenkin loi useita levyjä, jotka nousevat allekirjoittaneen listoilla jopa bändin klassikkoalbumien kannoille. Yhtyeen edellinen julkaisu, Super Collider, taasen oli pettymys jolla bändi ampui itseään jälleen jalkaan. Nyt kun yhtyeen kokoonpanosta on vaihtunut puolet, ollaan 15. studioalbumin äärellä jännässä paikassa. Pystyykö yhtye vielä kerran nousemaan kuopasta ja palaamaan valtaistuimelleen?

Jo Dystopian alkutahdeista huomaa Megadethin tehneen paluun nälkäisempänä kuin aikoihin: Mustaine kähisee tuttuun, sapekkaaseen tapaansa kantaaottavat sanoitukset suoraan kuulijan naamalle, riffit ovat tiukkoja ja soitanta käy hyvin yhteen. Bändin uudet jäsenet, kitaristi Kiko Loureiro sekä rumpali Chris Adler, ovat selvästi tuoneet uutta lentoa yhtyeen ulosantiin. Levyn aloittava kolmikko on silkkaa turpasaunaa ja albumin nimiraita on yhtyeen parasta antia vuosiin. Levy ei ole kokonaisuutena pelkkää turboahdettua kaahailua, vaan suuri osa kappaleista on teknisen näppärää keskitempoista mäiskettä. Tyylillisesti levy on lähellä 2000-luvun tuotantoa tuoden mieleen mainiot United Abominations- ja Endgame- levytykset. Erinomaisen aloituskolmikon lisäksi levyltä voisi nostaa esille lukuisia biisejä, joista erityisesti mielenkiintoisesti riffittelevä Bullet to the Brain sekä silkkaa uhoa uhkuva The Emperor jäävät soimaan päähän. Täysistä pisteistä levyn erottaa ainoastaan se fiilis, etteivät kaikki kappaleet ole täyttä timanttia, vaan muutamia säröjäkin löytyy sieltä täältä.

Dystopia on albumi, jolla yhtye palaa tasolleen. Levy on osittain armoton mutta myös herkkä. Rauhallisempien suvantovaiheiden lomassa yhtye pistää pystyyn riffimyrskyn, jonka mukana ei voi kuin nyökkäillä ja antautua virran vietäväksi. Vuosien varrella Megadeth on osoittanut olevansa kuin feenikslintu: sen pitää palaa tuhkaksi, jotta se voi nousta entistäkin loistokkaampana. Albumilla oleva instrumentaali Conquer or Die! tiivistää nimensä puolesta paketin erinomaisesti. Nyt mennään ja taakse ei katsota. Ja tällä levyllä bändi ei todellakaan jää tuleen makaamaan.

Teksti; Jesse Kärkkäinen