Universumilla on jotakin leffaa Steve Jobs vastaan. Se menetti ohjaajan ja tähden. Se floppasi. Oscar-ehdokkuutta ei tullut käsikirjoituksesta, vaikka se oli ennakkosuosikki. Sähköpostini sekosi. Kutsu lehdistönäytökseen tuli lopulta, mutta hukkasin avaimeni.

Korjaan joutessani aiemman mokan. Myös Klaus Härön uusimmat ohjaukset Miekkailija ja Postia pappi Jaakobille ovat jääneet arvostelematta tapaturmaisesti, vaikka ne ovat helmiä ollakseen kotimaista tuotantoa. Golden Globe ja Oscar menivät Miekkailijalta sivu suun, mutta eiköhän Jussi-ehdokkuuksia ropise ensi viikolla.

Miekkailija kuuluu melodramaattisten kiiltokuvadraamojen sukuun, vaikka moisiin taipuvainen Härö pyrkii säilyttämään ryhdin ja itsehillinnän. Tositarinaan perustuva teos kertoo miehestä, joka pakoilee viranomaisia Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Hän päätyy Neuvosto-Viron Haapsaluun opettajaksi. Kun hänen pitäisi nyhjäistä tyhjästä puuhaa urheilukerhossa, hän valitsee paremmissa piireissä omaksumansa lajin. Se innostaa lapsia, mutta arveluttaa rehtoria, joka toi mieleeni Kadonneen aarteen metsästäjien himonatsin. Elämästä olisi iloa irti otettava, vaikka Haapsalussakin kaikki pelkäävät joutuvansa ajelulle takkimiesten kanssa.

Laatuleffasta puuttuu puoli tuntia elävöittävää ja tasapainottavaa materiaalia. Olennainen tulee selväksi - tunnelatauksesta, maailmantilanteesta -, mutta pari täyteläistä sivujuonta sopisivat sinne, missä on pikakelausta parilla hyvällä kohtauksella. Selkein esimerkkini on tämä. Miekkailu vaikuttaa sujuvan. Opettaja on tutustunut alustavasti pariin oppilaaseen. Kun hän toteaa naisystävälle, että olen isähahmo, protestinomainen ajatukseni oli se, että näin luonnosteltu elokuva on kuin Kuolleiden runoilijoiden seuran traileri ilman Robin Williamsia. Mutta ei hötkyillä. Tämä on yksi osuvista hetkistä. Naisen vastaus liikuttavasti syventää kokonaisuutta ja sitoo elementtejä yhteen, joten kerronta vaikuttaa taas motivoituneelta.

Entä onko tämä kuin Karate Kid ilman autonvahausta ja kurkipotkua? Miekkailun harjoitteluun ei liity isoja oivalluksia. Viehättävän persoonallista kuvakerrontaa se on kyllä, kun lapsilauma ottaa yhdessä askelia, tai pikkutyttö pistää säilällä sähäkästi. Treenaus johtaa herkullisen lapselliseen vertauskuvaan, jollaisista pidän. Mutta jälleen: kaikki on ymmärrettävää, mutta ei tasapainossa. Mistä elokuva kertoo ensisijaisesti? Opettajan ja lasten ystävyydestä, vaiko sisukkuudesta 50-luvun Neuvostoliitossa? Teemat sopivat yhteen, mutta jos opettajan ja lasten suhde on niin suurpiirteinen, etteivät he keskustele kunnolla edes vauhdilla karttuvista miekkailutaidoista, eivät he järin selkeästi muodosta "vastarintaliikettä". Aikuistenkaan suhteissa ei ole mitään ylimääräistä. En bongaillut heikkoja kohtauksia, vaan asiallisia kohtauksia, joiden taustalta puuttui historiaa.

Eesti on kaunis haltiakieli. Silmä tykkää valosta ja säästä. Kuvaus ja leikkaus tukevat näyttelijöitä, mikä ei ole päivänselvää: jäykkä ope on elossa, eikä kameran eteen potkaistu vahanukke, jollainen seikkailee tuoreessa kotimaisessa teoksessa Jättiläinen. Jos pidinkin muutamia tyylivalintoja turhan alleviivaavina, ongelma ei ole tämä. Elokuvia voi katsoa lumoutuneena, kiinnostuneena tai kärsien. Kiinnostunut kriitikko arvostaa kuvakulmaa, mutta muistaa kun temppu toistuu, ja analysoi, onko imelöityvä musiikki ansaittua. Miekkailijan ja Steven Spielbergin tuoreimman työn Vakoojien sillan merkittävin tyylillinen ero on se, että Spielberg lumoaa vähitellen pysähtyessään tunnelmoimaan tilaisuuksien tullessa. On sääli, jos tämä on budjettiasia: puoli tuntia maksaa, vaikka se sijoittuisi jumppasaliin.

Kaikki on jo nähty ja kuultu, joten toteutus on ideoita tärkeämpää. Alustavaa, piristävää tuoreuden tuntua ilmassa toki on, kun tunkkaisen yhteisön arkea tuulettava ihmemies on vaihteeksi vainoharhainen, hopsansaamiekkailulla itseään toteuttava jörö.