Poika keräilee sarjakuvia itselleen ja roinaa myyntiin saadakseen vettä maailmanlopun jälkeen, eli vuonna 1997. Nestebisnestä pyörittää Waterworldin Dennis Hopperia muistuttava Michael Ironside ja hänen action-figuurijenginsä, jotka silpovat porukkaa hihitellen. Kun klopin tyttöystävä kidnapataan, hän onnekkaasti löytää punaisen Mega Man -asun ja Nintendo Power Gloven. Pahikset ovat kohdelleet kaltoin myös paikallista Indiana Jonesia, joten äijä ja poika alkavat mätkiä kelmejä. Tässä oli pääpiirteitä. Se on pieni mysteeri itsellenikin, miksi pillitin ja nauroin yhtäaikaa tälle nostalgiapommille, nähtyäni lukemattomia samantapaisia minibudjetin torttuja.

Helpoin vastaus on sydämellisyys. Siedettävä leffa piristyi, kun rakastuin ensisilmäyksellä Appleen: tytöllä on kirkkaan siniset silmät, korvasta korvaan kulkeva hymy ja ilmeeseen sopiva asenne. Hän on tavallistakin kärjistetympi versio kliseestä "maaninen unelmakeijutyttö" ja hän on sitä ilman erityistä ironiaa. Hän lyöttäytyy väkisin sarjisnörtin seuraan, joten pian on pusun vaara ilmassa. Apple on viaton sovinistinen fantasia, kuten on koko elokuvakin. Nintendo, Jones, Mad Max, salaa katsotut ällöt kauhusplatterit ja polkupyörä olivat eräitä merkittäviä asioita pojille vuosina ennen internetiä ja se kaikki on sotkettu sekaisin. Apple on psykologisesti oikeaoppinen jekku ollessaan joku tyttöjen animesta repäisty hösöttäjä, keiju-Barbie tai naapurin likka, joka tunkeutuu reviirille.

Sadistisesta roolistaan nauttiva Ironside on hilpeä, vaikka hän istuisi tällaisenaan vakavaankin humpuukiin. Pojan näyttelijä ei häikäise persoonallisuudella, vaan sallii leffan pitää toisen jalan maassa. Esimerkiksi fillaritakaa-ajoa voidaan kutsua Mad Maxin parodioimiseksi, mutta monille esikuvilleen leffa ennemminkin nostaa hattua. Alkupuoli on hahmovetoinen, mikä ratkaisee tämän lajityypin ("siistein leffa ikinä") ongelmat, kuten epätoivoisen miellyttämishalun ja pinnallisuuden (katso: Machete). Ylitseampuvan raakoja ja koomisia fyysisiä tehosteita nähdään kasvavissa määrin loppua kohden, eivätkä ne ole parodiaa, vaan aitoa asiaa.

Elektroninen pop on isossa roolissa. Raukea taustameteli mukailee 80-luvun filmejä ja toimintamusiikki palautti mieleeni myös kaverin Amiga 500:n. Introbiisi on vanhahtavan piirrossarjamainen. Vaikka nuotit isoimpia käänteitä kommentoivatkin, päädyin ajatukseen, että osa musiikista on harkitusti tasapaksua. Ei se vika ole. Muu sisältö yhdistelee lapsellista ja lapsilta kiellettyä ristiriitaista materiaalia, joten "tasapaksu" musiikki ylläpitää valittua pohjavirettä selittämättä vitsikkyyttä puhki. Kaaos on hallinnassa. Musiikki varmisti, että vajosin nostalgiseen transsiin. Kauan leffa kesti? Puoli tuntia?

Paras vitsi ja ainoa merkityksellinen sanoma on se, että allekirjoittanut on pelle. Leffa osaa yhdistää intohimonsa - niin kuin minä, joka leikin nukeilla kaksikymppiseksi ja täten valitsin ninjakilpikonnien vastukseksi mm. romaaniversion Amerikan psykosta, josta tuli nelikätinen Spawn. Apple on vähän muutakin kuin hösöttäjä, ja sankarin ja konnien riitaan liittyy takaumiakin, joten otin tilkkutäkkileffan suhteellisen vakavasti. Välitin hahmoista. En voi sanoa samaa Jurassic Worldista, Terminator Genisysistä tai edes uudesta Star Warsista. Nostalgia, eli selkokielellä tumputus vanhassa sonnassa kieriskellen, on syöpä, joka on tuhoamassa valtavirran elokuvat, mutta joskus se vetoaa. Puolustuksekseni uhoan, etten surisi, jos Turbo Kidin kaltaisen tyydyttävän nostalgiapalan jälkeen vuoden muut jatko-osat, uudet versiot ja törkeät kopiot jäisivät näkemättä. Lähinnä Piippo ja Rokkari kiinnostavat.