Musiikkilegenda David Bowien viimeiseksi jäänyt studioalbumi Blackstar julkaistiin perjantaina 8. tammikuuta hänen 69-vuotissyntymäpäivänään. Sunnuntai-iltana laiha valkoinen herttua oli kuollut.

Marraskuun lopulla julkaistu albumin nimikkosingle antoi musiikkivideonsa kera hyvän kuvan tulevasta. Litania adjektiiveja pamahti päähäni yksi kerrallaan: outo, häiriintynyt, kiinnostava, orgaaninen, jazzahtava. Se oli jotain odottamatonta, varsinkin Bowien vuoden 2013 vahvasti retroilevan paluualbumin The Next Dayn jälkeen. Blackstaria seurannut Lazarus-single vain vahvisti kuvaa nimenomaan lämpimästä soundista, jonka Bowien taustalla soittava jazz-orkesteri tarjoaa. Pelko siitä, että Bowie jäisi fiilistelemään Rollareiden ja muiden ikätoveriensa tapaan menneisyyttä luomatta mitään uutta, oli tiessään.

Kymmenminuuttinen Blackstar avaa levyn upeasti. Danny McCaslinin puhallinsoittimet ja nanosekunnintarkasti tahtia lyövä Mark Guiliana nousevat jo ensimmäisestä raidasta lähtien esiin albumin soundin kannalta olennaisina musiikillisina elementteinä. Synkeän alun jälkeen tunnelma muuttuu täysin ensin folkiksi ja sitten melkein funkiksi, kun Bowie päästää ensimmäistä kertaa lauluunsa luontaisen svenginsä. Lopussa palataan alun synkkään kuolinrituaaliin.



Albumin toinen kappale on jo vuoden 2014 kokoelmaltakin tuttu ’Tis a Pity She Was a Whore, josta kuullaan nyt paljon akustisempi, vahvasti puhallinsoittimien luomiin, syntetisaattorikuvioilta kuulostaviin kuvioihin pohjautuva versio. Hienojakoinen ja parhaimmillaankin hajanainen soitinmelodia pysyy kasassa varsin suorassa kompissa ja Bowien laulun tukiessa. Lopulta Blackstarin versio on kuitenkin hyvin lähellä puolitoista vuotta sitten julkaistua, vaikka Bowien saksofoniosuudet onkin korvattu.

Levyn toinen aiemmin julkaistu kappale Sue (Or in a Season of Crime) rokkaa uudessa versiossa jopa progressiivisen rockin ottein, ja eroaa siksi tunnelmaltaan varsin paljon vanhemmasta. Uusi tulkinta on muusta albumista poiketen vähemmän jazz-sovitus, ja kappaleen pituutta on leikattu parilla minuutilla. Aiemmin maukkaasti kasvanut sävelmä tuntuu Blackstarilla vähän kiirehdityltä. Suen perässä viallisen veturin lailla eteenpäin töksähtelevä Girl Loves Me on yksittäisenä kappaleena levyn heikoin. Kadonneen maanantain kohtaloa pohtiva Bowie maalaa äänellään meheviä kerroksia, mutta kappale toistaa itseään turhan paljon.

Albumin synkin ja selvästi ehjin yksittäinen kappale on Lazarus. Sen taitavasti rakennettu melankolinen ilmapiiri hengittää hitaasti Bowien ja saksofonin vuoropuhelun tahdissa. Lazarus tuo mieleen nimenomaan artistin 2000-luvun tuotannon, eteenkin Heathenin Slip Awayn. Vaihdos lohduttomasta toiveekkaaseen kertosäkeeseen mentäessä on yksi upeimpia tunnelmanvaihdoksia Bowien uralta.



Dollar Days on yksi hienoimmista Bowien säveltämistä kappaleista 2000-luvulla. Polveilevan hienot melodiat ja vahva tulkinta yhdistyvät McCaslinin eleganttiin saksofonimaalailuun. Kappaleen sanoituksissa hyvästellään englantilaiset ikivihreät niityt, ja tarpeeksi pitkään venyttäen kappaleessa toistuva “I’m dying to”-fraasi muovautuu näin jälkikäteen korvissani muotoon “I’m dying too”. Se olisi ollut mitä parhain päätösraita albumille.

Lieväksi pettymykseksi albumin päättää kuitenkin rytmikkäämpi ja ensikuulemalla vähän turhan pitkältä tuntuva I Can’t Give Everything Away. Se ei missään nimessä ole huono kappale, päin vastoin sen vaikuttavat sanoitukset ja lopun saksofoni- ja kitaraimprovisaatiot luovat kiinnostavampaa äänimaisemaa kuin yhdessäkään The Next Dayn kappaleessa.

Bowien viimeisiksi jäävät sanat leijuvat ilmassa pitkään albumin päätyttyä.

Toki näin jälkikäteen kaikki mystiset viittaukset kuolemaan, sairauteen ja jopa syöpään niin albumin sanoituksissa kuin musiikkivideoillakin käyvät järkeen, ja kenties joku nokkela olisi osannut ennustaakin näiden vihjeiden perusteella Bowien tulevan poismenon. Minulle Bowie on aina ollut sen verran arvoituksellinen taiteilija, että välittömästi yhdistin viittaukset Lazarus-musikaalin synkkään maailmaan.

David Robert Jonesin poistuttua tästä ulottuvuudesta musiikin maailma on menettänyt yhden sen tärkeimmistä ja vaikutusvaltaisimmista ikoneista. Jäähyväislahjaksi ystävilleen David jätti vakuuttavan ja voimakkaan viimeisen teoksen.

Uskon, että juuri näin hän halusikin lähteä.