Creed eli seitsemäs Rocky-leffa on vuoltu samasta puusta (kalifornialaisesta nostalgiapalmusta) kuin seitsemäs Star Wars. Sarjan kirjoittaja on ensi kertaa jättänyt lempilapsensa vieraisiin käsiin. Alkuperäisiä elokuvia arvostava lapsenlikka ei tahdo pettää faneja, vaikka tavoite on uuden sankarin luominen uudelle sukupolvelle. Motivoitunut on myös alkuperäinen tähti, jonka vahva sivuosasuoritus tuo seiskaan syvyyttä, josta perinteiset uudet versiot voivat vain haaveilla. Kyseessä kuitenkin on uusi versio ensimmäisestä osasta. Yksityiskohdat ovat asemissaan, vaikka osa on käännetty nurin. Jos syöt joka päivä perunoita, mutta juhlit joulua ja juhannusta kuorimalla ne ennen keittämistä, voit sivuuttaa kritiikin.

Adonis Johnson eli Könsikäs Jormala on nyrkkeilyn raskaansarjan mestarin Apollo Creedin avioton lapsi. Apollo kuoli venäläisen He-Manin käsissä ennen Adoniksen syntymää, mikä johti kommunismin kaatumiseen, kun Apollon ystävä Rocky Balboa tyrmäsi He-Manin Moskovassa. Outoa on se, että Adonis on viettänyt puolet elämästään isänsä talossa. Hän oli pahoille teille ajautunut teini, kunnes Apollon leski adoptoi hänet ja tarjosi hänelle koulut ja sylin. Adonis on sekä amatöörejä pieksevä katujen kundi, että useimpia nyrkkeilijöitä sivistyneempi Riku Rikas. Jokin tarpeeton mutka tässä on, mutta kerronta virtaa sujuvasti. Lämminhenkinen pohjavire lähtee siitä, ettei leski kanna kaunaa edesmenneelle pukille tai sen äpäröille.

Adonis suuntaa Rockyn luo vaatimaan valmennusta. Kukkoilevalla ja temperamenttisella Adoniksella on rennot piirteensä, joten hän saa tahtonsa läpi verrattain pienillä kurssin korjauksilla. Nilkkitutkani piippasi, mutta roolissa nähtävä Michael B. Jordan on asiallinen kaveri, joka tuo aidon ihmisen aromeja herra Könsikäs Jormalan olemukseen. 70-luvun kiltistä pökkelö-Rockysta on varttunut tyyni kallio, jolla ei ole mitään todistettavaa, toisin kuin oli sillä äkäisellä käppänällä, joka häntä valmensi. Draamaa riittää silti, sillä Rocky on yhä taipuvainen antamaan periksi liian aikaisin, vaikka hänen sydämensä on kultaa. Sylvester Stallone on aarre. Muuntautumiskykyiseksi häntä harvemmin kuvaillaan, mutta Rockyn silmissä on surua, lämpöä ja elämänkokemusta, jota en löytänyt The Expendablesin baskerivaarin keikariparrasta.

Jos yksi Rocky-kaavalla tehty leffa piisaa toviksi, katso Southpaw. Se kääntää ison idean nurin: sankari ei tarvitse itseluottamusta, vaan kyvyn hallita vihaa. Teoriassa Creed kokeilee samaa temppua, mutta Southpaw todella omistautuu idealle. Kuten tiedämme, lopputappelu alleviivaa eeppisen ylväästi sen, mikä tarina oli. Ensimmäisessä Rockyssa tulen löytänyt sankari sinnittelee pystyssä, minkä jälkeen hän huutaa omaksi voittamansa hiirulaisen nimeä - Adrian! Southpawissa tulen sammuttanut mestari on yhä vähällä antautua vihalle, vaikka hän on saamassa tyttärensä takaisin. Creed päättyy tappeluun, jossa Adonis on ihan hyvä. Yhtä hyvä kuin isänsä? Niin kai.

Se voi olla näppärää, jos nyrkkeilijä saa lajin kautta yhteyden isäänsä, jota hän ei koskaan tuntenut. Mutta miten asian voi ilmaista? Kun Creed mukailee Rocky-matsien yksityiskohtia ja pöllii Rockyn tunnusbiisin, tunnistamani sanoma on se, että leffastudio juhlii luomaansa Rockyn korviketta. Jatko-osa on suunnitteilla. Sankarin tyttöystävä on tällä kertaa vahvatahtoinen kaunotar, mutta hän on kuuroutumassa, joten jo ensi kerralla kakkos-Rocky varmasti on symppaattinen kohottaessaan kakkos-Adrianin itsetuntoa! Äläkä kysy, mitä muuta leffa mukamas voisi tehdä. Tyttöystävä on muusikko, jotta kuulojuttu kärjistyisi. Miksei vaikkapa se ole sivujuoni, että hän säveltää sankarille ikioman biisin? Siksi, että silloin kaavaan olisi lisätty jotakin, joka aidosti muuttaa dynamiikan. Se on hyvin helppoa. Mutta vaarallista. Hui.

Todellinen huipennus nähdään keskivaiheilla. Yhdellä otoksella taltioitu matsi on upeaa katsottavaa, eikä vain ilmeisistä syistä. Kun kiihkeyden perään saadaan yksinkertaisia reaktioita sivuhahmoilta, maailma avautuu poikkeuksellisen uskottavana. Ohjaaja Ryan Cooglerilla on sekä tyylitajua että itsehillintää. Rockyn ja kiintiönaisen sivuraiteet hyötyisivät lisäminuuteista, mutta hidastempoinen draama kyllä antaa hahmojen hengittää. Matseissa sitten makeillaan ja tiedossa on myös persoonallinen harjoittelumontaasi.

Menneisyyttä on mahdollista kunnioittaa muutenkin kuin kaavaan jämähtämällä. Cooglerin käsikirjoitus tietää tämän hyvin. Apollo kuoli musiikkivideoista ja mätkinnästä koostuvassa propagandaelokuvassa, jossa nähtiin myös seksikäs robotti. Onko tarpeen virnistellä tuon (huikean viihdyttävän) leffan typeryydelle? Ei ole. Coogler ottaa mitä tarvitsee, eikä kumoa muuta. Rocky-pappa viittaa mihin elämänvaiheeseen tahansa, jos sivulause tukee nykyisiä teemoja ja tunnelmia.

Sitä arvostan hitusen vähemmän, kun uusi sankari hölkkää samoissa harmaissa kalsareissa kuin isänsä kaveri 40 vuotta sitten.