Englannin- ja ranskankielinen suomalaiselokuva Tyttökuningas (The Girl King) kertoo Ruotsin täysi-ikäisestä kuningattaresta Kristiinasta. Nimi viittaa kuningattaren "äijämäisyyteen". Käytännössä neiti on naisellinen, söötti ja ylpeä: varsin modernin oloinen likka. Se saattoi olla kohahduttavan miehekästä, kun kuningatar käytti 1600-luvulla vastaavaa housuasua kuin naispuolinen toimintasankari käyttäisi 1800-luvulle sijoittuvassa kung-fu-fantasiassa. Perimmäinen totuus on se, että elokuva joko onnistuu antamaan oikeita signaaleja, tai sitten merkitykset hämärtyvät ja kerronta puuroutuu.

Wikipedian lukeminen tällaisen teoksen jälkeen on rentouttavaa kuin kenkien riisuminen metsäsavotan jälkeen: mieli lepää, kun elokuvan epäpätevyys vahvistuu. Kristiina oli yksi tunnetuimmista oppineista naisista 1600-luvun Euroopassa. Tieteistä, taiteista, politiikasta ja uskonnosta kiinnostunut nainen pyrki tekemään Ruotsista sivistyneen maailman kruunun. Hän ei mennyt naimisiin, vaan aiheutti skandaalin luopumalla kruunusta ja kääntymällä katoliseksi. Hänen miehisyydestään on puhuttu niin paljon, että hän saattoi olla trans- tai intersukupuolinen. Hän janosi kaikkea tietoa ja oli mieltynyt ajatukseen selibaatista, joten sekin selittäisi paljon, jos hän oli aseksuaali, joka purki energiansa aivan muuhun kuin vonkaamiseen.

Elokuva valitsee teorian, jonka mukaan Kristiina oli (vonkaava) homoseksuaali. Kun tilkkutäkkimäistä tietoa siitä sun tästä on tiputeltu, Kristiina pakottaa petiinsä seksipuudelin, mikä on pykälän söpömpää kuin oli se, kun khaleesi rakastui hänet raiskanneeseen Khal Drogoon. Elokuva on suuntansa valinnut. Kristiinalla on mielessä puudeli ja omat oikeutensa. Hän hajoaa palasiksi, jos vanhoilliset sedät kiusaavat. Epätäydellinen päähenkilö on mielenkiintoisempi kuin kirkasotsainen sankari, joten elokuva teoriassa piristyy. Pohdin kuitenkin: olisiko leffa tehty, jos Kristiina tunnettaisiin ensisijaisesti puudeliskandaalista?

Wikipedian mukaan matka lähti siitä, että Kristiinan rakastava isä varmisti, että tyttö saa vastaavan koulutuksen kuin pojat ja päätyy valtaistuimelle. Leffan aloittavasta sähellysmontaasista mieleeni jäi vain se, että Kristiinan äiti on sekaisin, ja se, että nuori Kristiina on valmiiksi paras. Hän on varmasanainen ja hän kellistää miehen miekkailussa ja tässä on otsikko ja tässä vielä jotakin. Kruunatun Kristiinan uudistushalut ovat sitä luokkaa, että "tahdon maailmanrauhan ja takapihalleni Disneylandin", eikä mikään menisi läpi, ellei sijaishallitsijana toiminut valtakunnankansleri puolustaisi Kristiinaa. Luterilaisten ja katolilaisten sodan yksityiskohdat jäävät hämäriksi, kuten jää Kristiinan suhde uskontoon. Hän vaikuttaa suhtautuvan kyynisesti molempiin vaihtoehtoihin ja hän näyttää tissit johonkin Saatanan käsikirjaan nojaillessaan, mutta katoliseksi hän tosiaan kääntyy. Paljon tietoa on tarjolla, mutta painotukset ovat pielessä, eikä ole vaikeaa pudota kärryiltä, kun leikkauksen kaltaiset perusasiat takkuilevat.

Jos pitäisi päättää, saako Mika Kaurismäki ohjata elokuvia vai autoa, olisin valmis kärsimään itse, mutta ottaisin riskin, jos kuulisin hänen asuvan syrjäseudulla. Vähemmistöt ja filosofiat ovat pääasiallisia kiinnostuksen kohteitani, eikä tämä teos tarjonnut kiintoisan ajatuksen kymmenystäkään. Kristiina kettuilee katolilaisille, että olette myyneet pyhäinjäännöksiä kuten Jeesuksen esinahkaa melkoisen molon edestä. Katolilaiset vihjaavat, ettei heilläpäin paheksuttaisi Kristiinan harrastuksia. Sanoma on mikä? Kristiina oli katolilaisia vastaan sotineen kuninkaan mukavuudenhaluinen tyttö, joka antoi vastapuolen manipuloida itseään? Tarina tämäkin on. Pääosanesittäjä Malin Buska ja muutamat muut ovat sen verran perusmiellyttäviä, että leffan katsominen on vain lievästi tympeämpää kuin rehellisen työn tekeminen.

Näin leffan pirteänä, mutta vuosikymmenen pahin flunssa nousi arvostelua naputellessani, joten mahdolliselle sekavuudelleni on ensi kertaa syy.