Juttusarja "Peltonen koettaa kehua vuoden kehutuimpia elokuvia" käsittelee tänään mestariteosta Phoenix. Keskitysleirin kauhut kokenut nainen nousee tuhkasta - piipahtaakseen yökerhossa nimeltä Phoenix. Saanko kettuilla, että myös Timo Koivusalon mestariteoksessa Kaksipäisen kotkan varjossa äijä kirjaimellisesti seisoo siinä varjossa? Ehkä en. Sota on ohi. Yökerhon nimi symboloi sitä, että myös kansan elämänilo on nousemassa tuhkasta. Nerokasta, Peltonen.

Nellyä on ammuttu naamaan. Hirmuisia haavoja ei meille herkille näytetä, mutta vaistoamme kivuliaisuuden. Kirurgi parsii Nellystä tavallisen Päivi Räsäsen, jolla peräti on silmä mustana. Ystävä suosittelee muuttoa Israeliin, jossa omaisuuden voi sijoittaa tulevaisuuteen. Nelly ei innostu. Käsittääkseni hän on juutalainen lähinnä natsien määritelmän mukaan. Hänen sirpaloituneessa mielessään pyörii muuttunut ulkonäkö ja puoliso Johnny. Johnny saattoi pettää hänet, mutta Johnny, voi Johnny... Kun Nelly Johnnyn tapaa, Johnny innostuu: näytät kuolleelta vaimoltani! Ryhdypä näyttelemään häntä.

Johnny on seipään niellyt tosimies. Hän jättää lauseet lyhyiksi. Näyttele vaimoani. Saamme rahaa. Kävele rappusia. Väärin meni. Ei tästä mitään tule. Ala mennä. Hyvä on. Kokeile vielä. Vaikutelma on se, että robotin ja gorillan aivokuollut risteytys voi ottaa maailmalta kaiken omaan tahtiinsa, kunhan kasvot ovat komeat. Johnny on harvinaisen rasittava tuttavuus. Aloin pitää hänestä samalla logiikalla kuin pidän Jar Jar Binksistä. Johnny ja tärisevä, poissaoleva Nelly tuijottavat toisiaan, kunnes leffa loppuu. Näyttelijät osaavat työnsä. Hauras täti saa sympatiamme. Johnnynkin silmäkulma väpäjää ja poski nykii, minkä tulkitsin merkiksi siitä, että kaikki hänen elimensä peräreiästä keuhkoputkeen yrittävät selittää aivojen paikalle ruuvatulle rusinalle, että vaimoksesi meikattu vaimosi näköinen nainen, jolla on vaimosi käsiala, on jumalauta vaimosi.

Ongelma on tämä: elokuva on tehty piilomerkityksiä varten. Elokuva ei selitä tarkkaan, mitä Nellyn kasvoille on tapahtunut, eikä se kerro, minkälaista Nellyn ja Johnnyn elämä oli, koska kyseessä ei ole tarina kasvoleikkauksesta eikä ihmissuhteesta. Nainen on murskattu. Hän yrittää koota itsensä tarttumalla myrkylliseen menneisyyteen. Mies käyttäytyy kuin menneisyys ei merkitsisi mitään, vaikka sen varjo on läsnä. Voi siis koko Saksan holokausteja harrastavaa kansaa - pimpeli pom.

Mikäli Nelly näyttäisi näyttelijältä ja sitten hänelle lyötäisiin palovammameikit poskeen, saattaisin kilttinä kriitikkona hyväksyä, ettei häntä enää tunnisteta. Mikäli tällainen Nelly hivuttautuisi lähelle kännit vetänyttä Johnnya ja outo valhe kehittyisi hitaasti, ehkä se olisi uskottava. Tehty elokuva on töksähtelevä, kätevä ja epäuskottava: aivan absurdi. Syytä ei ole. Jos puolisot tunnistaisivat toisensa, mutta puhuminen olisi vaikeaa, katsoja voisi keksiä elämän tarkoituksen yhtä lailla.

Ohjaaja rakentaa standardienmukaisen ajankuvan vaivattomasti. Tunnelmat kertovat enemmän kuin sanat. Savukiekuraelokuva tämä ei ole omaksi tappiokseen: kiekuroinniksi solvaan ja/tai ylistän yliajateltua kuvastoa, joka jää mieleen. Kun esimerkiksi siellä Phoenixissa pyörii realistisen kömpelö kabaree-esitys, ajatukseni on se, että melko köykäisille asioille isovaari joutui onanoimaan. Ajatukseni olisi hyödyllinen, jos elokuva pyrkisi maalaamaan uskottavan kuvan hahmojen mielenmaisemista. Kun hahmot ovat aggressiivisen epäloogisia symboleja historiasta, katsoisin kernaasti ylitseampuvaa kiekurointia.