En ymmärrä kriitikoiden järjenjuoksua. Ohjaaja Damián Szifrónin pitkitetty ja kompuroiva, parin idean varaan rakentuva, pääosin vetelä episodielokuva Wild Tales (Relatos Salvajes) on saanut vuolasta ylistystä ja Oscar-ehdokkuuden kuten sai Amores Perros, joka oli Alejandro González Iñárritun komean uran lähtölaukaus. Ostan hatun ja marinoin sen naamarasvassa, ennen kuin sen syön, jos Szifrónin ura jatkuu Biutifulin ja Birdmanin tasoisen kaman merkeissä.

Teemana on kosto. Draamalta ja jännäriltä leffa näyttää, mutta kieli on poskessa. Touhu alkaa lupaavasti sketsillä, jossa kriitikko joutuu vastuuseen murskatuomiosta. Osio - jonka kollegani oletettavasti tulkitsivat uhkaukseksi - rikkoo odotukset rytmikkäästi ja ymmärtää päättyä, kun katsoja yhä muistaa vakuuttuneensa jostakin. Toisen ässän ohjaaja paljastaa piakkoin, kun kahden kuskin riita eskaloituu. Vitsi on hyvin pitkälti se, että ylilyönti on oikeuttavinaan uudet ylilyönnit. Hymyilin ääneen tämän, mutten myöhempien osioiden aikana, kun vitsi toistettiin.

Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, mutta kostajat kaivavat hautaa myös itselleen ja sivullisille. Itsekkyys, tylyys ja väkivalta ovat mustaa huumoria. Sysimustaa kujeilua on se, jos kostosta löydetään vetoavia puolia. Eikös kriitikoiden ohella byrokraateille pitäisi näyttää närhen munat? Sellainen tarina on liian vaikea. Parkkisakon saanut äijä riehuu luukulla ja toisellakin ja osio laahaa kuin halvaantunut etana. Se on osa vitsiä, että ukko on kiinnostuneempi sakosta kuin perheestään, mutta pientä kipinää ihmissuhteissa saisi olla, eihän 20 minuutin jaarittelu ole enää sketsi. Elokuva jäi etäiseksi. Vain mainittu kuskiriita ja osio, jossa petetty morsian tuntee olevansa hukassa juhlissaan, veivät minut keskelle yksioikoisten lahopäiden kriisejä.

Masokistina tahtoisin nähdä ohjaajalta oikean leffan. Mitä pidempään muodollisesti pätevät episodit jatkuvat, sitä varmemmin ne menettävät tahdin ja suunnan. Maskeeraus tai stuntti vaativat suunnittelua, mutta varsinkin häätarina alkaa haista improvisoinnille, kun vitsiä pitkitetään uuden juonenkäänteen puutteen ollessa huutava. Toiseksi lyhimmässä osiossa alustetaan tarinaa kuin täyspitkässä trillerissä, mutta asiat vain jätetään ilmaan. Parempi sekin, kuin "villiyden" laimentaminen tyhjäkäynnillä, jonka aikana ehdit kehittää puolet pervomman päiväunen. Eräässä tarinassa porho suojelee tumpelopoikaansa lahjomalla lähipiirin. Osio pitää hereillä kuin saippuasarja. Päätään pikaisesti nostavan kostoteeman ansiosta lopetus on napakampi kuin mainoskatkon symboli. Jotkut niistä tosin ovat aika hienoja.

Argentiinalaisen elokuvan sanallinen nokkeluus ei avaudu suomeksi, jos sitä esiintyy. Kulttuuri vaikuttaa yleispätevältä, joten en pitänyt kastien kaunoja kummoisena teemana. Kolme autoon liittyvää kahakkaa, tai kaksi särkymättömän suojalasin hakkauskohtausta tuskin kertovat muusta kuin mielikuvituksen rajoista. Syvällinen tulkinta: ohjaaja toivoo, että tiiviin puolituntisen energiat kantavat vätystelyn yli loppusekoiluun saakka. Elämänhaluni haihtui sen verran hitaasti, että etsin vielä puolivälissäkin nerokkuutta.

Kuulemma kaikki samaistuvat johonkin hauskasti kärjistettyyn kostoskenaarioon - 96% kriitikoista suosittelee! Ehkä päästäni puuttuu palikoita. Olen liian itsekeskeinen saadakseni nautintoa vihollisen mielipahasta. Toki saatan äristä yksinäni, että nimeltä mainitsemattoman alan lakkoilevia paviaaneja pitäisi piestä typötyhjällä postilaatikollani, mutta jos edes tiuskaisisin oikealle ihmiselle, saisin vain moraalisen krapulan ja pelon, että uhri ja sen bodariserkku seuraavat minua pimeällä. Reaktioni erääseenkin hetkeen oli täten se, että noin oletinkin moukalle käyvän; tuo ei vielä ollut huumoria.