Beasts of No Nation on moderni tv-elokuva. Lapsisotilaasta kertova visuaalisesti vahva draama nappasi pokaalin festivaaleilla ja pariin teatteriin se saapui perjantaina. Perinteisesti me syrjäkylän juntit katsomme tällaiset vasta vuosien kuluttua, mutta Beasts on julkaistu myös Netflixissä. Kuka näki isolta kankaalta Johnny Mad Dogin? Se on lapsisotilaista kertova leffa vuodelta 2008, jonka näin vuonna 2013, kun se putkahti Netflixiin ja huomasin, että sekin on saanut pokaaleita. Johnny tuskin tienasi teattereissa dollariakaan. Netflix analysoi asiakkaiden käytöstä, joten oletettavasti mm. tapaus Johnny on johtanut päätelmään, että useimmat festaripokaalidraamat ovat käytännössä tv-elokuvia, joiden yleisö päivystää kotona.

Afrikassa soditaan. Kannustamisen väärtejä ovat vain jalkoihin jäävät pulliaiset. Virnistelevä poika Agu esittelee perheensä ja ehtii piereskellä ja kirkossakin pistäytyä, ennen kuin sota hänen perheensä syö. Paettuaan pöheikköön Agu törmää vastapuolen sekopäihin. Elokuvassa on kaksi hahmoa ja heistä persoonallisempi on Idris Elban näyttelemä komendantti. Komendantti esittää Agulle parit kysymykset ja tätä myöten Agu on sotilas ja hänen suojattinsa. Agun ensimmäinen tappo on yksi harvoista tulevista kohtauksista, joissa sillä on väliä, seuraammeko Agua vai satunnaista aivopestyä nulikkaa. Agu pohtii tekojaan yleisluontoisesti ja kaipailee äitiä kertojana toimiessaan, mutta kun oli aika todeta, mikä hänestä on tullut, en kokenut, että olin edes sinunkaupat hänen kanssaan tehnyt.

Lajityyppi on se, jossa karismaattinen laatunäyttelijä tulkitsee diktaattoria siten, että katsoja ymmärtää, miksi perkeleellinen magia puree. Lumouksen vallassa on usein sivistyneen maan tyyppi (fiktiivinen Dennis Rodman), joka vasta vähitellen ymmärtää, mitä julkisivun takana tapahtuu. Tässä tapauksessa mysteeriä ei ole, eikä sitä tarvita. Hyväksyt luodin otsaan tai komendantin karhean isällisyyden. Hän on itsevarma alfa, jonka silmät ovat uniset mutta sanat määrätietoisia. Tokkopa sillä on väliä, uskovatko kaikki esimerkiksi sitä, että henget suojelevat luodeilta. Komendanttia ei kyseenalaisteta. Hän on kokeneempi kuin sinä. Hän lupaa vaurautta ja vaginoita. Hän on sosiopaatti, joka on löytänyt ekosysteeminsä.

Konflikti on tarkoituksella luonnosteltu. Lahopäät demonisoivat naapurinsa teurastaakseen ja/tai raiskatakseen heidät, siitä on kyse. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja huumeet ovat oikotie hulluuteen. Lukuisia ilmeisiä tapoja kurkistaa syvemmälle ohitetaan. Agua harmittaa, jos joku aseveljistä kupsahtaa, koska he ovat aseveljiä - hahmoja he eivät ole, mitään emme heistä tiedä. Minulla ei varsinaisesti ole mitään visuaalista kerrontaa vastaan. Kuvasto ja kiitettävän luontevat näyttelijät saivat minut uskomaan tähän todellisuuteen ja aistimaan sen traagisuuden. Mutta hitto kun tekisi mieli jotakin kirjoittaakin. Ei ole montaa teemaa jota kommentoida tämän nimenomaisen teoksen inspiroimana. Se jäi mieleen, että sotapäällikön maha tursuaa avoimen takin alta ja hikipisaroita on havaittavissa, vaikka hän seisoo paikallaan. Jo Suomen kesä tekee minut kiukkuiseksi, joten en menisi vannomaan, että ihmiset lakkaavat koskaan riehumasta lähellä päiväntasaajaa. Leffa kertoo tästä, jos minä kerran saan päättää.

Lapsisotilaat saavat sen verran ymmärrystä kuin sitä luontevasti lohkeaa. Jos sotilaaksi pakotetun lapsen ajatukset selitettäisiin puhki, on mahdollista, että tarina muuttuisi romantisoiduksi, vaikka monet iästä riippumatta lähtevät pahoille teille vain koska se on virran suunta. Tämän myönnytyksen voin tehdä, mutta toisaalta romantisointia on sekin, kun lapsi heittää pari utuista repliikkiä kertojana ja lopulta sanailee, ettei ulkopuolinen voi sotaa ymmärtää. Etäiseksi jättäytyvä elokuva kieltäytyy vastuusta. Tämä on selvää eritoten kun komendantin seksuaalisia taipumuksia melkein jopa käsitellään. Elokuva hipaisee aihetta ja säntää äkkiä karkuun ja käskee päätellä itse, oliko kyseessä mahdollisesti jopa käännekohta. Hienovaraisuus on yliarvostettua. Vaadin sisältöä.